Madame De C***: Urban Unrest (EP)

Near Mint

Madame De C***:n syntytarina alkaa vuonna 2004 Länsi-Euroopan sydämessä Pariisissa, jossa 60-70-lukulaista rockperimää moderniin konemausteisiin yhdistelevä indierock-yhtye julkaisi debyyttialbumin ohella yhden vinyyli-EP:n ja keikkaili ympäri kotimaataan. Bändi kuitenkin hajosi ja laulaja-kitaristi Benjamin G*** ajautui Belgian kautta kauas Suomeen. Vuonna 2010 Benjamin nosti bändinsä uudelleen henkiin kokoonpanolla, jossa Yhdysvalloista Suomeen kotiutunut Daniel U*** tarttui nelikieliseen, erinäisissä helsinkiläisissä yhtyeissä vaikuttanut Mikko K*** kitaraan ja aiemmin koskettimien parissa viihtynyt Marko K*** nappasi rumpukapulat. Yhden virallisen bootleg-EP:n jälkeen yhtyeen viisibiisinen 12-tuumainen Urban Unrest aloittaa yhtyeen suomalaisen julkaisupolitiikan, jonka jatkoksi yhtye työstää ja seuraavaa pitkäsoittoa.

Janne Lastumäen äänittämä ja yhdessä bändin kanssa miksaama Urban Unrest starttaa jykevästi. How Far? (I Don´t Know) yhdistää munakkaan biitin lievän psykedeelisen savuiseen lauluun ja junnaavuudesta huolimatta energisesti liikkuvaan kitarointiin. Mainostettu konemaailma ei juurikaan kuulu, vaikka efektiä touhusta löytyykin. Haikeampi Hazy putoilee paremmin, vaikkei avauskaan mikään huti ole. Silti jouhevampi rullaus ja kiireettömässä melodiassa paistava iltapäivän aurinko nostavat kakkosen A-puolen ykköseksi. Kääntöpuolen kolmesta raidasta The Older The Better tummailee ihan kivasti, nostaen välillä mieleen jopa ilmeettömimmän (ja valitettavasti tylsimmän) Oasiksen (voi olla aika kaukaa haettu, mutta tällainen mielikuva nousi!) tai vastaavat brittiläiset särisijät. Coming Down sykkii huomattavasti mukaansatempaavammin ja tiukkaa laukkaansa tilutellen värittävä Sorry Sorry jatkaa myös vahvemmin plussan puolella.

En silti oikein missään kohtaa tahdo tosissaan innostua Urban Unrestin annista, joten vielä on paljon tehtävää ennen kuin Madame De C*** lakaisee meikäläisen jalat alta. Lievään savuisuuteen kaipaisi joko vielä lisää haastetta, kunnolla sinne mukavuusalueen ja radiosoittomelodian ulkopuolelle heittäytymistä vaikkapa uhkaavan psykedelian syövereihin, tai sitten vaan todellisia killerimelodioita ja koukkuja. Näillä nykyisillä mennään toki mukavan tummasti rullaavan mutta lopulta vain ihan kivan rockin lokeroon. Mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä että paketissa ei sen suurempaa "vikaa" ole, muttei se ole myöskään kovin innostava. Pelimerkkejä löytyisi, mutta niitä ei vielä osata sijoittaa ihan voittoruutuun. Silti enemmän plussa kuin miinus.