Nightwish: Imaginaerum

Scene Nation

Seitsemännen albuminsa virstanpylväälle päässyt Nightwish julkaisee pitkäsoittoja yhä harvemmin, mutta vastaavasti annoskoot ovat kasvamaan päin. Neljän ja puolen vuoden takainen Dark Passion Play rikkoi tunnin ja vartin rajan, eikä tuore Imaginaerum jää kuin reilun minuutin edeltäjäänsä lyhyemmäksi.

Kaikkea mahdollista löytyy runsain mitoin, eikä massiivisuuteen taipuvainen yhtye edes yritä pysyä sinfonisen metallin tontilla, vaan suorittaa tutkimusretkiä milloin minnekin. Käytännöllisesti katsoen kaikesta materiaalista vastaava Tuomas Holopainen onkin antanut Suuren Visionsa päästä täysin valloilleen, ja tuon vision edessä kumartaa koko albumi.

Jopa ensimmäinen sinkkulohkaisu Storytime ja ehkä hiukan yllättäen seuraavaksi sinkuksi nouseva The Crow, the Owl and the Dove ovat vain lukuja tarinassa, jota viedään johdonmukaisesti eteenpäin. Selvin kumarrus kaupallisuuden alttarille suoritetaan kelttiheviralli I Want My Tears Backin kohdalla, ja onkin suoranainen ihme, ellei koukukasta raitaa tulla valjastamaan tulevaisuudessa myös sinkuksi.

Niin, mainitsinko että albumi on massiivinen?

Kuvitelkaapa miltä itäsaksalaisista on täytynyt tuntua kun he näkivät ensi kerran itäisen Berliinin Karl Marx Alleen ja Leipziger Strassen suunnattomat talot valmiina. Nuo kommunistisen realismin elämää suuremmat monumentit ovat kuin Imaginaerum. Niiden mittasuhteita on vaikea ymmärtää, ne eivät ole missään nimessä kaikkein käytännöllisimpiä, mutta silti – jostain syystä – niitä ihailee. Perusteeksi riittää kai jo pelkästään se, että ne ovat olemassa, jokin kaikki rajat ylittävässä suuruudessa kun tuntuu vetävän meitä pieniä ihmisiä puoleensa.

Edellisellä albumilla Anette Olzon sai paljon kuraa niskaansa, kuten kuka tahansa Tarja Turusen saappaisiin astunut olisi joka tapauksessa saanut. Iso osa kritiikistä oli näin jälkikäteen tarkasteltuna aiheetonta ja nyt, lähes viisi vuotta Nightwish-ensiesiintymisensä jälkeen, laulajatar on viimein löytänyt paikkansa bändin palapelissä. Olzon osoittaa myös kehittyneensä laulajana ja keulanainen pääseekin revittelemään kunnolla etenkin Scaretalen käänteissä, kirkuessaan ja rääkyessään ilkeän noidan hahmossa. Herkän eeppisellä tavalla kaunis Turn Loose the Mermaids soljuu puolestaan verkalleen ja vaivattomasti Olzonin laulun voimalla, melodian saadessa ansaitsemansa tilan. Onneksi kappale saa jäädä riittävän pieneksi, kaikkea kun ei tarvitse aina paisuttaa taivaisiin saakka. Olzonin ehdoton huippuhetki on kuitenkin jatsahtavan unelias Slow, Love, Slow, jolla koko yhtye löytää itsestään täysin uusia puolia.

Albumin selvästi heikoin kohta on puolestaan Song of Myself, jolla useiden eri hahmojen finglishiksi lausumat mietelauseet tuntuvat kestävän iäisyydestä iäisyyteen. Lyhyt idän eksotiikkaa huokuva instrumentaali Arabesque, sekä albumin eri teemat lopussa yhteen niputtava nimibiisi tuntuvat myös turhan irrallisilta numeroilta, ainakin näin ilman kuvan tukea. Rankempi Ghost River kärsii puolestaan oudosta voiman puutteesta, vaikka Marco Hietala puristaakin itsestään tuhdisti ääntä ulos. Edes massiivinen orkesteri ja lapsikuoro eivät saa liekkejä nousemaan, joten lopputulos on lähinnä kahden erinomaisen raidan väliin puristuva keskinkertaisuus, jota ilman pitkäsoitto olisi ollut vahvempi.

Nightwishin seitsemännen albumin yhdistäväksi teemaksi on nostettu sirkus, jonka hauskoista, varjoisista ja jopa kieroista maailmoista kumpuavat tarinat olisivat se avain albumin sisimpiin kammioihin. Tuleva elokuva antanee tähän aikanaan lisävalaistusta, mutta itse näen tässä kiekossa yhtymäkohtia enemmänkin elokuvamaailman kanssa. Uskallan veikata että herra Holopainen pitää esimerkiksi Tim Burtonia ja tämän hovisäveltäjää Danny Elfmania suuressa arvossa, mutta Imaginaerum ei ole vastine The Nightmare Before Christmas -albumille, eikä sen edes tarvitse olla. Nightwish on löytänyt jälleen jotain uutta ja ottanut tärkeitä askeleita eteenpäin.

Imaginaerum on mahdoton, lähes loppumaton ja alati uusia tasoja itsestään paljastava kokonaisuus, josta Holopainen & kumppanit voivat olla ylpeitä. Tulevaisuus näyttää taas aavistuksen verran valoisammalta, kun energioita ei tarvitse haaskata mihinkään negatiiviseen.