Korn: The Path Of Totality

Roadrunner

Kysyin hiljattain eräältä tuttavalta, että oliko hän kuullut jo uutta Kornia. Kysymykseen hän vastasi kysymyksellä: ”Ai siis Jonathan Davis featuring Skrillexiä?” Letkautus osui maaliin, ensimmäisillä pyörityksillä levyltä on vaikea löytää selkeitä piirteitä, jotka viittaisivat kyseessä olevan pomppuhevin suurimpana pioneerina pidetty yhtye. Oikeastaan ainut seikka, joka tuo yhtyeen mieleen on vokalisti Davisin edelleen varsin tunnistettava ääni.

Kuuntelukertojen karttuessa totuus alkaa hahmottua ja vahvasti dubsteppaavan ulkokuoren alta paistaa vanha tuttu, jolle on vain puettu ylle trendikäs nuttu. The Path Of Totalityn biiseissä ei sinänsä ole juuri valittamista, konepurputukset ovat vaihtelevia ja ajoittain rankasti prosessoitu kitara ja synteettisesti lonksuva bassokin tulevat esille. Keskiössä on Davisin melodinen laulu ja tarttuviksi sovitetuissa ralleissa on Untouchablesista (2002) muistuttavaa suureellista fiilistä.

Silti Kornin isoimmat ongelmat ovat ja pysyvät, vaikka aika kuinka kuluu ja yhtye muuttuu. Monipuolisuus on pinnallista ja kappalerakenteet toistavat yhtä ja samaa kaavaa. Kokonaisuus on huvittavimmillaankin kepeä, muun muassa edustajanumero Narcissistic Cannibalin kohdalla jopa antoisa kuunneltava, mutta haastetta tai antoisaa kaarta se ei tarjoa. Yhdentoista biisin pituus tekee The Path Of Totalitysta sentään Kornin maltillisimman mittaisen albumin, joten muutoin bändin kovimpiin ja kunnianhimoisimpiin saavutuksiin lukeutuvan Issuesin (1999) rampauttaneelta pitkittämiseltä on opittu välttymään.

Vaikka keski-ikäistyvän Kornin yrityksissä pyristellä aikaa vastaan ja relevanttiuden puolesta on jo aavistus epätoivoa, on The Path of Totality silti melko onnistunut levy, jos sen pinnalliseksi jäävän muutoshakuisuuden sivuuttaa. Pienimuotoisia piirteitä kummempaa metallisuutta ja soundien dubstep-purputusta syvempää uudistumista saa etsiä ihan tosissaan, mutta kärsivällisen kuuntelunkin jälkeen kepeä ja tarttuva levy viihtyy soittimessa mielellään.

Lähitulevaisuudessa Kornin saavutuksia muisteltaessa levy tuskin tulee noteeratuksi kovinkaan korkealle. Bändin nimetön debyyttikin (1994) tuntuu nykyään aikalailla surkuhupaisalta, mutta alkuvoimaista angstienergiaa pursuileva albumi toimii kaikkine urheiluvaatemerkkejä mainostavine musavideoineenkin yhä oman aikakautensa viitekehyksessä varsin mainiosti. Debyytin kuulijassaan yhä herättämien tuntemusten pohjilta on ilmeistä, että jotain tärkeää bändi on ikääntyessään kadottanut, muttei sentään järkeään. Vaikka äkkiseltään niin voisi luullakin, mikään Metallican kaltainen massiivinen aivopierugeneraattori 2010-luvun Korn ei ole!