Black Magic Six: III - Brutal Blues

Svart /Big Money

Kotimainen garagepunkblues-kaksikko Black Magic Six on muutaman vuoden merkinnyt itselleni kotimaisen rokkiräimeen terävintä kärkeä. Laulaja-kitaristi J-Tanin ja rumpali Lew Sifferin tärisevä huohotus ja kipakka melskaus on onnistunut vuolemaan kaavastaan hitti-arvoon nousevia yksilöitä, duon keikoilla on aina ollut hikinen ja tiukka meininki ja riittävän vähillä elementeillä luotu kaava on itsessään erittäin mukaansatempaava. Nyt BM6 tarjoilee kolmannen albuminsa ja astuu samalla jälleen muutaman askeleen eteenpäin.

Jos ensimmäisellä levyllä oli vahvimmat hitit ja toinen levy panosti intensiteettiin, niin nyt yhtye väittää yhdistäneensä molemmat puolet Brutal Bluesin yhdelletoista raidalle. Totta vai tarua? Totta ainakin osittain, sillä Brutal Blues pitää otteessaan alusta loppuun ja onnistuu myös laventamaan kaavaansa toimivasti ilman että yhtyeen ydinvahvuudet kärsivät. Soundit ovat tutun rupiset, J-Tanin kitara murisee äärisäröllä ja hien pystyy haistamaan. Muutamalla pariminuuttisella tiivistyksellä aloitetaan. Avausintro luottaa hypnoottiseen riisuttuun voodoomessuamiseen, I Hate People lakaisee melkein itseltäänkin jalat alta päällekäyvällä meuhkallaan. Lällätys toimii erittäin hyvin! Kun vauhtiin on päästy, niin rutisevan menevästi mutta junnaten etenevä 61/49 Clarksdale ei jää paikalleen vaikka tahti on hiukan vakaampi ja jopa melodioille on tilaa. Beaver Killer deltavoodoilee vieläkin vaaniskelevammin, kuiskausten ja vaivihkaisten kilkatusten maustaessa hypnorullausta.

Ghoul jatkaa samasta rytmikkäämmin mutta yhtä lailla vaaniskellen, tosin nyt noustaan kliimaksiin asti. Homerunin murina svengaa, torvet maustavat hienosti ja stemmalaulut piirtävät sen pisteen vielä päälle. Hitti. Total Dunkelheitin meuhkaavampi ja kipakampi ote nostaa pulssia. Hauskin biisi on ehdottomasti bluegrass-irkkupunk-latotanssi-meiningeistä ammentava, Fiddle Castron viululla ja Ray-Ban Jon banjolla tanssiksi pistävä The Biggest Ass In Town, jossa brutaali garagepunkblues-vaihde pistää arskat naamalle ja hyppää heinäkasaan. Jippikajoi!

Jälleen omimmassa sarjassaan duo iskee tiskiin saman tein seuraavan hitin, munakkaasti svengaavan Turning Cold-rymistelyn lehmänkelloineen. TPTAATFOTHMPT2 käynnistelee tyynemmin vaikka pinnan alla kuohuu, levyn raskainta jyrää kaiken kaikkiaan. Likaista, ilkeää mutta niin hiton viekoittelevaa - kuten koko yhtyeen tuotanto pohjimmiltaan. Päätöksenä soiva nimibiisi hidastaa ja venyttää suurimpaan osaan biiseistä verrattuna jopa tuplasti, jäähdytellen pirunbluesillaan kyykkyyn sinne halkopinon taakse kirves kädessä odottamaan seuraavaa uhriaan. Jokaiselta BM6-tuotokselta on löytynyt minun korvaani hittejä ylitse muiden ja paketista ja soundeista olen pitänyt koko ajan. Mutta ehkä tämä kaiken kaikkiaan ON paras kokonaisuus tähän mennessä.