Liz Green: O, Devotion!

PIAS

26-vuotias pohjois-englantilainen neito joka kuulostaa 30-lukuiselta syvän Etelän diivalta, intiimisti näppäilevän soiton taustoittaessa laulua tumman painokkaasti ja toimivan pelkistetysti. Juurevan jatsin, mutaisen bluesin ja kotikutoisen folkin seos, tiivisti Observer Music Monthly. Aavemaisen kaunista, totesi The Sun. Tässä se nyt sitten on, Liz Greenin debyyttialbumi O, Devotion.

Levyn sävyt eivät juuri vaihtele vaan pitävät määrätietoisesti kiinni hypnoottisen junnaavasta pelkistetystä näppäilystä, mikä Greenin laulun magneettisuuden huomioiden onkin juuri sopiva tapa rakentaa lauluille jalustaa. Vaivihkaiset perkussiot, pehmeät mutta tumman puhaltimet ja muut mausteet on sovitettu erittäin hyvin vain pieniksi mausteiksi, jotka silti samalla tuovat tarpeellista lisäilmettä Greenin vavahduttavaan mutta kaikessa erinomaisuudessaan melko yksiuraiseen tulkintaan. Heti avausraita Hey Joe, joka nimestään huolimatta ei kumarra Hendrixille, pysäyttää laulun äärelle. Liz Green on jotain poikkeuksellista, ison maailman Mirel Wagner viettelevämmällä ja vahvemmalla äänellä, Englannin naispuoleinen Joose Keskitalo tumman ajattomine soundeineen. Osittain Joanna Newsom, osittain 30-lukuinen souldiiva, mainosti Esquire.

Vaikka tummuudesta ei luovuta levyn kymmenen raidan kulkiessa, on mukana tosikompia ja leikittelevämpiä raitoja. Jälkimmäisiä edustavat mm. lähes svengaava Midnight Blues, pianoheleä ja aamunraikas French Singer sekä nimensä mukaisesti hissuksiin päiväunelmoiva ja siitä hiukan isompaan maalaukseen kasvatettu The Quiet. Kepeällä valssinpyörteellä askeltava Displacement Song onnistuu jo nostamaan niskakarvoja pystyyn, painokkuuden lyödessä osuvasti kättä vaivihkaisen tanssiaskeleen kanssa. Synkeä ja ääripelkistetty nuotiokitarointi Rag & Bone on samoin sieltä tylymmästä päästä erinomainen sävellys. Keskitason täytettä ei paketissa ole vaan alusta loppuun vahvaa tulkintaa vahvatunnelmaisella musiikilla. Ja mikä ääni!