Picnic With Lulu: Picnic With Lulu (EP)

Omakustanne

Akustisvoittoista folkpoprockia soittavan pirkanmaalaisen Picnic With Lulun debyytti-EP ei onneksi tee samaa virhettä mihin yhtye ajoittain sortui levynjulkaisukeikallaan. Parin kitaran, koskettimien, sellon ja rytmiryhmän soitto ei nimittäin missään kohtaa levyä uhkaa kuusikon laulun asemaa tai kadota herkkyyttä liialliseen keskinäiseen kilvoitteluun. Sakari Kulosen ja Anna Rantasen äänet lyövät hienosti kättä ja Kulosen äänen persoonallinen herkkyys pääsee huomattavasti paremmin esiin. Aino Palosaaren sellon vahvan aseman ohella omaa leimaa vahvasti basisti Jussi Naskin taiten käyttämä vetopasuuna. Siinä missä keikalla luotiin jopa vallia, on levyllä aseena nimenomaan vaivihkaiset mutta mukavan kookkaat hipaisut ja tunnelma on monessa kohtaa jopa harras.

Samaan aikaan yhtyeen harkitussa soitossa on kuitenkin myös rentoa kepeyttä, irtonaisuutta ja leikittelevyyttä, mikä estää sortumasta väkinäisyyteen ja liialliseen tosikkomaisuuteen. Aika mollivoittoista ja vakavailmeistähän PWL:n musiikki tällä levyllä on. Näppäily ja sellomaalaus avaavat pelin heti ykkösraidalla Aliens, Kulosen väräjävä ja Rantasen kantava laulu lähtevät liikkeelle mukavan pienesti ja yhtyeen hipsutteleva poljento pitää reippaudestaan huolimatta vaihteen pienenä. Harkittu tunnelman kasvattaminen kohti korkeita ja kuulaampia kaaria on yksi yhtyeen kulmakiviä eikä Lulu sorru liioitteluun tai oikoteihin vaan onnistuu oivasti pitämään yllä intensiteettiä. Pehmeämpi Undone nousee esiin kuulauden takaa paistavalla lämpimyydellään, jota vispiläläpsyttely rytmittää hienosti. Hieno duetto!

Hipsutellen alkava For Lisa kasvaa asteittain sfääreihin otteenvaihdon tallentavalla akustisella kitaranäppäilyllä, kuulailla koskettimilla ja sellolla, nousten lähes sinfonisiin mittoihin mutta jalat maassa. Rantasen äänen kantavuus ja sellon iso rooli tekevät Lulun soinnista paikoin melkoisen mahtipontista, jonka pauloihin yhtye ei onneksi liikaa unohdu. Kepeä Enlightenment lämmittää silti itseä enemmän kuin jylhemmät serkkunsa, pienuus ja kauneus yhdessä juurevan irtonaisuuden kanssa kun on lähellä sydäntä. Minulle Picnic With Lulun kantrein ja hymyilevin anti on parhautta, vaikka yhtye koleammallakin puolellaan toki hoitaa hommansa oikein hyvin. Siksi kuulas päätösraita Hopeful Yesterdays on hiukan liian nightwishiä meikäläiselle, vaikka hienovaraisessa kauneudessaan onkin toimiva osa tasavahvaa ja upeasti sovitettua julkaisua.