Black Twig: Paper Trees

Soliti

Nick Trianin luotsaaman viime vuoden kotimaisen tulokas-levy-yhtiön Solitin vuoden ensimmäinen ja samalla kolmas pitkäsoittoalbumijulkaisu on kenkiin tuijottelevaa mutta reipasta melodista indiepoppia noiserockin mausteilla soittavan helsinkiläisen Black Twigin debyytti. Isoon surinapopsoundiin ja säröjunnaavaan melodiavetoisuuteen luottava nelikko on kasvanut vuosiensa saatossa, niin kuin asiaan kuuluu, mutta Antti Hurskaisen puolentoista vuoden takaisessa Swans et Tea- EP:n arviossa osuvasti tiivistämä määritelmä "Tunne perustuu rytmiin, vääjäämättömään jyräykseen, joka luo oivan pohjan melodiselle kuljeskelulle" pätee yhä. Pohjalla on vahva virtaus, jonka pinnalla kaarrellaan unelmoivasti. Ja aallonkorkeus on iso, mutta rauhallinen. Laulaja-kitaristi Aki Pohjankyrön ilmaisun pehmeys ja puolikuiskaava toteavuus tuo mukavan herkkää vastapainoa välillä hyvinkin väkevälle mutta duurivoittoiselle jyrälle. Jos joku on ehkä vähentynyt niin se kenkiin tuijottelevuus - Paper Trees on kaiken kaikkiaan mukavan menevä kokonaisuus.

Keskiarvo on siis korkea, mutta nouseeko debyytiltä ylitse muiden hittejä? Ja jos nousee, onko niillä mahdollisuuksia nousta myös muiden kuin indie-sisäpiiriläisten suosioon? Varsinkin tällä jälkimmäisellä kysymyksellä ammun itseäni jalkaan, sillä mistä sitä enää nykyään tietää mikä artisti mihinkin asti ulottaa, tutkimattomia ovat sävelien tiet. Potentiaalia Black Twigillä ilman muuta on, sen verran vaivattomasti yhtye biisejään vie eteenpäin eikä sorru surinapörinänsä kanssa myöskään liialliseen avantgardiseen taiteen esiin kaivamiseen vain taiteen hakemisen vuoksi. Twigin suriseva melodisuus on tarpeeksi reipasta ja irtonaista jotta se puolustelee jopa paikoittain kaikesta hyvästä huolimatta hiukan turhan pitkiksi venytettyjä väli- tai loppukliimaksirutinoita.

Yksittäisistä biiseistä tai biisien sisältä esiin nousevista elementeistä mainittakoon All Your Timen heleän hallittu kitarapyörre, Death Scenen ja Lake Songin taustalaulut, vauhdikas melodiakuvio ja veikeän koukukas säröjurnutus, jota Pohjankyrön töksäyttelevä vokalisointi koristaa osuvasti. Vastapainona sähköisemmälle juoksulle toimii akustisempi näppäily What We Bringillä ja päätösraita Antichristin kipakan juoksun silkka mukaansatempaava menevyys ilahduttaa. Hyvä!