Lauri Tähkä: Polte

Universal

Taannoinen Elonkerjuun hajottaminen lienee suurin yksittäinen suomalaista musiikkiteollisuutta vavisuttanut uutinen sitten Nightwishin laulajanvaihdoksen. Huomioiden vanhan yhtyeen meriitit, on Lauri Tähkän soolodebyyttiin epäilemättä ladattukin hirvittävät menestyspaineet. Vaan ei syytä huoleen – Tähkä on levyllään ymmärtänyt pysytellä vahvuuksissaan, ja taisipa Polte ylittää platinarajan heti ilmestymispäivänään. Levyn avaava, johtosingleksikin valittu Syyskuun kyy on niin tuttua Elonkerjuu-rilluttelua, ettei eroa miehen vanhoihin tuotoksiin ensin edes ole huomata.

Ensimmäinen reaktio on kuitenkin harhaanjohtava, sillä on Poltteelle mahtunut monen muunkin laista ilmaisua. Bändin vaihtuminen kokeneisiin veteraanimuusikoihin näkyy paitsi soitannan selkeänä hioutumisena myös sovitusten monipuolistumisena. Myrskyyn on jemmattu tyylipuhdas Coldplay-kuoro, ja kitaravetoinen Päästin sinut irti taas on häpeilemätön Eppu Normaali -pastissi. Kun pakettiin on sotkettu vielä kepeitä lattari-vaikutteita ja etäisesti Ultra Bralta kalskahtavia vaskisovituksia, onnistuu Polte paikoittain olemaan oikeasti jopa yllättävä levy. Suomi-iskelmän saralla varsin harvinainen meriitti.

Sanoitusten puolella sen sijaan vellotaan tutussa ja turvallisessa kaihoromantiikassa liki yökötykseen asti: kadonneita rakkauksia, piinattuja sieluja ja pieniä ihmisiä piisaa joka ainoaan levyn yhdestätoista raidasta. Toisaalta ottaen huomioon Tähkän valtavan kansansuosion, on miehen solvaaminen korniksi sanoittajaksi melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Voiko miljoona pohjanmaalaista olla väärässä? Toki Tähkä ryövää melankolisen Suomi-iskelmän aarreaittaa vailla minkäänlaista itseironisuutta tai -tiedostavuutta, mutta ainakin hän vetää pelimannin roolinsa uskottavasti. En epäile hetkeäkään, etteikö Poltekin ajan myötä löytäisi paikkaansa maakuntien karaoke-baarien biisilistoilta ja tulevien vuosien Finnhits-kokoelmilta.

Kaiken kaikkiaan Tähkän debyytti on täydellisen riskitön kattaus kliseistä ja koristeellista iskelmärockia, josta viimeisetkin särmät on hiottu piiloon. Mutta toisaalta mikäs siinä – tätähän suomalaiset tahtovat. Tähkän kiistämättömän oiva melodiataju ja tasokkaat sovitukset tekevät Poltteesta omassa sarjassaan varsin pätevän paketin. On formaattiradioiden soittolistoille paljon huonompaakin musiikkia eksynyt.