Pyhimys: Paranoid

Monsp

…ja sitten jotain aivan muuta.

Ruger Hauer-porukan kanssa julkaistun hienon levyn jälkeen Pyhimyksen tekemisiä on tullut seurattua vähän tarkemmalla silmällä. Viimekeväinen Medium oli hyvää jatkoa tälle linjalle, mutta nyt käsissä on todellakin jotain aivan muuta. Paranoid on kieroutunut, rosoinen ja suorastaan vittumainen levy, jolla Pyhimys lopullisesti karistaa soolo-uransa tomut lahkeistaan. Pelkästään musiikillisena teoksena Paranoidia on vaikea pitää, sillä pikemminkin se tuntuu Pyhimyksen umpikiukkuiselta statementilta jotain isoa, tarkemmin määrittelemätöntä vihollista vastaan. Oli kyse sitten pintaliitoräppäreistä tai musiikkiteollisuudesta ylipäätänsä, jää tämän vastaiskun todelliset kohteet hieman leijumaan ilmaan. On kieltämättä tehokasta kun selvästi älykäs ja terävämielinen mies käyttää alatyylistä tai väkivaltaista tekstiä tehokeinona, mutta kuuntelukokemuksen se kyllä melko täydellisesti tuhoaa. Paranoidia voikin pitää jonkinlaisena anti-levynä, urbaanin musiikin vastineena Metal Machine Musicille, In Uterolle tai jopa St. Angerille. Kulttuuritekona tämänkaltainen itsensä puukottaminen, oman taiteen sabotointi, ei tietenkään ole uusi ilmiö, mutta populaarimusiikissa – eritoten hiphopissa – se on lähes ainutlaatuista. Ymmärrettävän tilanteesta tekee, kun muistaa että Pyhimys on vain yksi kyseisen artistin luomiskanavista ja jatkossa sama musiikki näkee päivänvalonsa vain hieman eri kehyksissä. Ja jos minä saan toivoa, niin toivottavasti kanavaksi valikoituu nimenomaan Ruger Hauer.

Pyhimyksen selkeitä lahjoja edes Paranoidin kaltainen äpärälevy ei piilota. Hittikoukkuja löytyy liki kappaleesta kuin kappaleesta ja jos pahiten ylilyövät sanoitukset jätetään omaan arvoonsa, iskevät terävät riimit kerta toisensa jälkeen häränsilmään. Pyhimyksen selkeä mieltymys sosiologisiin ja yhteiskuntapoliittisiin teemoihin nousee alkuoksennuksen jälkeen hyvin esille. Pyhimyksen tyyli ei ole saarnaava tai edes varsin kärkevä, vaan kyse on pikemminkin uteliaan tarkkailijan valitsemasta roolista. Usein juuri nämä observoijat ovat niitä ihmisiä, jotka ensimmäisenä huomaavat jonkin asian menevän päin vittua, eivät ne jotka itse keskiössä hääräävät.

Paranoid on levy, jota on hyvin vaikea arvottaa perinteisellä arvioasteikolla. Kannanottona se on toki tekijälleen hyvin arvokas, mutta valitettavasti tämä kärjistäminen syö sen tehoa musiikillisena teoksena. Tämä tuskin oli Pyhimyksen tarkoitus. Silti, vaikka en levyä hyvin nopeasti soittimeeni takaisin tunge, on sen jälkeensä jättämä äänijälki sata kertaa tärkeämpi kuin avoimesti kritisoimiensa listaräppäreiden. Ainakin Pyhimys on levyn myötä osoittanut, ettei se ole vain yhden tempun osaaja ja ettei Julma-Henrin tarvitse aivan yksikseen tampata tätä polkua tulevaisuuden tekijöille.