Firebox

Johan tärähti! Modernia deathmetallia työstävä Total Devastation osoittaa debyytillään, että myös Itämeren tältä puolen löytyy iskukykyä tämänkin genren saralla. Vuonna 1998 perustettu ryhmä on vuosien varrella julkaissut viisi demoa, mikä osaltaan selittää debyytin kypsyyttä ja vahvuutta. Hieman reilun kolmen vartin mittainen pitkäsoitto on tiukka paketti kunnon runttausta, vahvistettuna todella vahvoilla matala-murina-kurkku vokaaleilla. Ville Heiskasen kynäilemät sanoitukset ovat odotetun synkkiä, ja yleisesti laadukkaita. Kaikki sävellykset on merkitty yhtyeelle, tuottajana Sundi Coop -studiolla on häärinyt ryhmän apuna Tuomo Valtonen. Karhulan maisemista kotoisin olevan kuusikon raskasta soundia värittävät siellä täällä myös koneet, näin saadaan sopivasti lisäsyvyyttä tiukan paahdon sekä raskaan riffittelyn sekaan.

Levyn avaava I Am God lyö heti poikittaista mailaa munuaisille, kun tarttuva raskas riffi ryhtyy hienonnustyöhön. Kappaleen loppupuolella on vielä lainaus Peter Jacksonin ohjaamasta The Frighteners –kauhukomediasta, tarkemmin sanottuna Jeffrey Combsin esittämän hullun FBI-agentti Dammersin ’tunnustuksesta’ hautausmaalla. Aivan loistava veto! Toisena soiva Slayer-tyyppinen Struggling from chokehold jatkaa vahvaa linjaa, jos tämä biisi ei toimi livenä niin mikä sitten? Tämän jälkeen kuultavat Disguise ja Fragments laskevat hieman tasoa, kummankin jäädessä selvästi keskinkertaisemmiksi vedoiksi. Ensimainittu kärsii lievästä junnaavuudesta, jälkimmäinen on kyllä vauhdikas mutta ei oikein missään vaiheessa löydä suuntaansa. Takaisin nousuun päästään kun synkkä teollisuuspainajainen Produktion peak jyrähtää majesteettisella tyylillään käymään. Biisi on yksi suosikeistani, ollen synkässä rujoudessaan ja hitaudessaan oikeastaan hyvin kaunis – omalla ja erikoisella tavallaan.

Levyn jälkipuoliskon avaa Left hand of the devil, joka on (kuulemma) keikoilla todellinen ’pienoishitti’. Kappaleessa on kieltämättä enemmän tarttumapintaa kuin tarrapallossa, joten eiköhän tuo livenäkin toimi näppärästi. Silloin tällöin biisin taustalla kuuluva vinha kosketinkuvio tuo vääjäämättä mieleen Die Kruppsin, vaikka kappale muilta osin on melko kaukana Ruhrin industrial-paaluttajista. Lyhyt ja nopea Fleshing irrottaa myös hyvin karstat koneesta, mutta seuraavana soiva hitaampi Let it bleed jää taas polkemaan liiaksi paikoilleen. Suoraan edellisen kappaleen lopusta jatkuva Prepare to die nostaa kuitenkin nopeasti tason takaisin. Tiukan rypistyksen välissä silloin tällöin kuultava viulu tuo kauniin vastakohdan kaahaukselle. Viimeisenä soiva Ignoring pain alkaa oikein lupaavasti omaten hyviä ideoita, mutta nytkään kappaletta ei saada ajoissa katkeamaan. Pointti olisi tullut varmasti esille jo alle viidessä minuutissa, nyt hyvä alku haaskaantuu siihen lopun odottamiseen.

Yhteenvetona voi sanoa, että Roadmap of pain on debyytti josta yhtye voi olla kaikin puolin ylpeä. Vahvimmillaan ryhmä on nopeiden rutistusten parissa, mutta myös hitaampi mättö toimii – kunhan vain osataan lopettaa kappale ennen Neil Young maisia mittoja. Eniten tässä korpeaa se etten ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, mutta eiköhän tämäkin puute tule korjattua lähiaikoina. Hyvin lähiaikoina.