Herem: II

Inverse

Vuonna 2006 helsinkiläinen Herem julkaisi pari erinomaista pikkukiekkoa, joilla bändin doom kuulosti suorastaan hämmentävän originaalille. Demovaiheen jälkeen yhtye ryhtyi työstämään esikoisalbumiaan ja samoihin aikoihin hukkasin ryhmän tutkaruudultani täysin.

Pikakelaamme viisi vuotta eteenpäin ja käsissäni on Heremin toinen albumi, jota yritän parhaani mukaan purkaa ja luodata. Paljon on kieltämättä ehtinyt tapahtua ja vuonna 2011 bändi kuulostaa huomattavasti kypsemmältä, eheämmältä sekä vaarallisemmalta kuin aiemmin. Mitään suurta tyylillistä loikkaa ei ole tehty, mutta tutun tuomion rinnalle on tuotu jonkin verran deathin terää, mikä on ollut erittäin viisas ratkaisu. Huiminta kehitys on ollut soundien saralla, sillä vaikka ryhmä seuraa tummasävyisen genrensä viitoittamilla jäljillä, osaa se luoda vähällä paljon ja varioida riittävästi. Etenkin kolmantena soiva Dogs of Doom on malliesimerkki siitä, kuinka unenomaista vaaraa uhkuva raita rakennetaan näennäisen pienin, mutta sitäkin merkittävimmin vedoin.

Kuusi massiivista kappaletta vievät aikaa noin kolme varttia, mikä on kiekolle ihanteellinen mitta. Lyhyempi annos olisi vaikuttanut helposti ep:ltä ja yksikin raita lisää olisi saattanut rikkoa koko paketin. Aiemmin yhtyeen suurena viitoittajana toimi pyhä Black Sabbath, mutta nyttemmin orkesteri lähentelee jo Neurosiksen, My Dying Briden, sekä kolmen ensimmäisen albuminsa aikaista Paradise Lostia.

II on tasaisen vahva teos, mutta siltä puuttuu se todellinen keskusbiisi jonka ympärille kaikki asettuisi ja rakentuisi. Päätöksenä kuultava, päälle yksitoistaminuuttinen Babylon, olisi voinut kasvaa rohkeammalla sovituksella moiseksi, mutta jää nyt jonkin verran tavoitteestaan. Herem osuu toisellaan jo sen verran lähelle napakymppiä, että yhtyeen seuraavasta albumista saattaa hyvinkin sukeutua se suuri muurinmurtaja. Pieni genren rajojen rikkominen ei varmasti ainakaan heikentäisi moisen teoksen luomisessa.