Euforia: Apple Seeds

Kaakao/Euforia

Raumalainen alternative-nelikko Euforia on nyt viimein päässyt siihen alku-uran päätökseen ja käännekohtaan, jossa tähänastinen kootaan yhteen ja päätetään että tällainen on yhtyeemme debyyttialbumin kokonaisuus. Enää ei voi tarkastaa soundia, hioa sävyjä tai maustaa keitosta. Ei ainakaan kuin vasta seuraavalla julkaisulla, mutta siihen taas vaikuttaa varmasti paljon se millaista vastakaikua 10 kappaleen ja kolmen vartin pituinen Apple Seeds saa. Millaisia siemeniä omenankarasta paljastuu ja mitä niistä voi vielä kasvaa?

Vakuutuin Euforiasta jo yhtyeen vuoden 2008 Lights -EP:n aikoihin, jonka arviossa toivoin vain lisää koukkuja. Ja kappas, niitähän saatiin. Tuolloin tekemässäni haastattelussa tarjoilin bändille vaikutteiksi grungea, 80-luvun melankoliapoppia ja uudempaa emopunkkia, joka ainakin siinä vaiheessa kelpasi jonkinlaiseksi tiivistykseksi. EP:n tapaan debyytinkin tuottanut Pennilessin Pekka Alisaari on saanut yhtyeen kanssa tiivistettyä ja "pop-melodisoitua" Euforian kaavaa entisestään, vaikka se tummasyinen särö-vaanivuus ja vaivihkaisesta valtavaan vaihteleva progeilu soivat soundissa edelleen. Ytimekkyys ja biisevyys on kuitenkin niitä avainsanoja joilla Apple Seeds on mennyt eteenpäin. Vahvimmin treenaus kuuluu silti laulaja-kitaristi Mian äänenkäytössä, joka vielä Lightsilla muutamissa kohdin haki linjaansa.

Pysähtymisen ja hengähtämisen pakottava tarve, oman elämän objektiivinen havainnoiminen ja siitä selviäminen - siinä saatteessa tarjotut tematiikat. Etenkin tuo pysähtyminen ja hötkyilemättömyys kuuluu soitossa. Vaikka välillä hölkätään kipakastikin, ei intensiivinen ote kirpoa. Ja vaikka sävyt ovat aika tummia, ei Apple Seeds ole myöskään mikään ranteet auki-märehtijä. Heti avausraita Guerilla Gardeners yhdistää osuvasti kipakkuuden säröiseen leijailevuuteen ja kohtuullisen optimistiseen pohdiskeluun. Syvällistä, muttei synkkämielistä. Mikään kertosäekeskeinen helppo pop-rimpula ei Euforia onneksi vieläkään ole, mutta kappaleissa on entistä vahvemmin vain ne tarpeelliset ainekset eikä niin paljon sinne tänne sohivia täytteitä ja irtonaisia välimaalailuja. 3000 Pieces on jykevämpi särörockitus, joka onnistuu väkevästä riffittelystään huolimatta leijumaan kohtuu kepeästi. Rumpali Karskan tarjoilemat taustalaulut tuovat sopivasti tukea Mian laulukaarelle.

Hansun sinfoniselle kosketinkuviolle rakennettu Aeroplane nousee ainakin melkein hittistatukseen ja sopii kiireettömine kasvatuksineen hienosti edellisen ja seuraavan vauhdikkaamman potkun väliin. Poppunkkaava Destiny´s Child on melkoinen iloinen piristysruiske, vaikka tumma ilme säilyy. Lapkomaisen tummiin syövereihin sukelletaan jälleen Zebra Roadilla, mutta edelleen mukavan irtonaisesti. Hittikoukukkainta materiaalia koko levyllä. Vaihteeksi enemmän The Soundsmaisella kosketinpotkulla askeltava Call It A Day keventää tarttuvasti, Time Up svengaa torvilla vielä sitäkin heleämmin ja on levyn selkeästi popein tunnelmointi. Kaikki tämän kappaleen kappaleet ovat erittäin hyviä ja vielä kaikki omalla tavallaan.

Black And White Effects palaa räjähdysherkempään ja jykevämpisäröiseen linjaan ja vakuuttaa hienoilla kaarillaan joissa särö kohtaa harmonian sulavasti. Samaa raskaampaa linjaa jatkaa myös Human Car Crash toimivasti mutta hieman eleettömämmin. Päätösraita Countries aloittaa hienon ilmavasti ja kasvatus muhkeampiin kaariin hoidetaan sopivan rauhassa. Kappale ei ehkä saavuta ihan tähtihetkien koukkuja, mutta harmoniansa puolesta se sopii oivallisesti keskimäärin pohdiskelevaisen levyn päätökseksi. Kaiken kaikkiaan Euforia onnistuu luomaan debyyttilevylleen niin hittejä, omaleimaisen soundin ja vaihtelevuutta kuin pakettia leimaavan ilmavan säröisesti pohdiskelevan punaisen langan ja sitä tukevan loogisen biisijärjestyksen. Hyvä!