Eri esittäjiä: Pop @ Rock Collection California-Kittilä

Omakustanne

Yllä oleva on hämäystä. Tai ainakin luulen niin. On mahdoton sanoa ketä saa kiittää tai syyttää California-Kittilä kokoelmasta, kun 21 artistin näytebiisin tarjoilevasta lätystä ei löydy julkaisijaa, saatetta tai minkäänlaista muutakaan infoa levynkansista tai internetin ihmemaailmasta. Mitä tavoitellaan? Kuka maksaa? Onko myynnissä? Miksi? Arvauksena heittäisin että kyseessä on jonkinlainen demokatselmus, sillä kovin nimekkäitä artisteja ja yhtyeitä ei ole mukana. Mutta onko levyllä mitään tekemistä Kittilän kanssa? Levyllä on ainakin artisteja ympäri maata, joten mistään paikallisen musiikin kartoittavasta kokoomastakaan ei ole kyse. Näinä infoähkyn aikoina voisi ajatella että tiedon täydellinen olemattomuus voisi olla piristävää, mutta lähinnä perustietojen puuttuminen antaa kuvan hyvin puolivillaisesta toiminnasta julkaisun suhteen. Suhtaudun levyyn siis yhtenä demokoosteena muiden joukossa, josta esiin nousemiseen tarvitaan omalaatuista soundimaailmaa, hienoa tulkintaa tai mielellään vähintään jollain tavoin persoonallista ja toimivaa biisikynää.

Kaikkein turhinta osastoa levyllä on maneerinen cover-osasto, joka tekee demotason bändeille kokoelmalevyillä lähinnä hallaa. Siis miksi haluaisin kuulla jonkun Gary Moore, Eric Clapton tai Joan Jett -standardin jolla esitellä uutta bänditulokasta? Eikö teillä ole mitään omaa materiaalia, 4Rock!, Green Velvet ja Professors´ All Star Ensemble? Muuten levy jakautuu niin suomen- kuin englanninkieliseen materiaaliin, josta löytyy niin haukotuttavaa perusjöötiä kuin ihan viehättäviäkin teoksia.

Jälkimmäisten joukkoon nousee heti avausraita Aika, jota 22-vuotias oululainen laulaja-lauluntekijä Jake Timon tulkitsee mukavan heleästi. Harmoninen ja tunnelmallinen sävellys kärsii melko muovisesta instrumentaatiosta - ilmavampi ja akustisempi kokonaisilme palvelisi paremmin kappaleen melodisuutta. Vihellyksistä erikoisplussa. Jo parikymmentä vuotta toiminut suomirock-kvartetti Polte jatkaa kelvosti vauhdikkaan suoraviivaisen rokituksensa parissa. Lennetään taivaalla on mukavan pirteä ja sujuva lajityyppinsä edustaja, vaikkei varsinaisesti karsinastaan esiin nousekaan. Vaivattomuudesta plussaa, turhan moni suomirock-sävellys on jäykkä ja väkinäisen totinen. Alkulevyn toimivan kolmikon täydentää kaunista englanninkielistä poppia taituroivan The Hurt Insiden heleä Yesterday's Dreams, jossa Elias Vatjuksen haikean kuulaat kosketinmaalailut kohtaavat hienosti Sanna Kuuselan pehmeän laulun ja loppuyhtyeen hivelevän instrumentaation. Kaunista ja hienovaraisen harkittua popmelodiakaarta, pehmeää näppäilypoppia parhaimmillaan. Lisäbonusta paikoittaisesta twinpeaksmaisesta melankoliavireestä. Levykokonaisuuden tasapainoisimpia kappaleita.

Heikosti ei pistä myöskään soul-munakas mutta rockin parissa viihtyvä Noora. Funkilla potkulla mutta päällekäyvän säröisesti paahtava Not Suicidal Type on mukavan valmis ja kohtuullisen koukukas. Samanlaista biisillistä kypsyyttä on myös duurivoittoista kevyttä retrorockia soittavan The Expectedin kappaleessa No Favors. Oikein hyvä! Sitten käyrä hiukan laskee sillä sympaattisen oloisesti akustisen kitaran kanssa poseeraava Elias vaihtaa kepeät lauluntekijäodotukset hevi-sinfoniseen kosketinjylhistelyyn. Onnelliset on sen verran kolkko että se ei juuri sympatiaa onnistu keräämään. Toki biisi on ihan tasapainoinen, mutta Euroviisu-mahtipontisuus ei saavuta sellaista tunnepotentiaalia että kappale sillä puhuttelisi. Hiukan samasta ongelmasta kärsii myös Kreeta. Vaikka Puhdistavaa sadetta-kappale on melodisuudeltaan ja hiukan toteavan laulunsa puolesta ihan kelpo esitys, on sen muovinen kylmyys kaikkea muuta kuin miellyttävää. Sielu hukkuu. Niinpä esimerkiksi Juliana Vehviläisen mukavan irtonaisella laululla koristeltu Manhattan Fall koskettaa huomattavasti paremmin kappaleellaan All-White Star. Pianolla leikittelevä ja kepeästi askeltava poprock on paketin "valmiimpia" eikä ole ihme että yhtye on jo bändikisan ykköspaikkaa sun muuta kerännyt. Hyvä.

Wah-wahilla svengaava Villi ajatus on alun perin jo 80-luvun alussa perustetun Suuren Kurpitsan uutta biisimateriaalia ja paljastuu ihan ookooksi harmittomaksi kevytrock-teokseksi. Solisti Timo Kormun ja taustalaulussa vierailevan Sini Sairan yhteistyö äänissä ei oikein natsaa yhteen, mutta muuten ihan hyvä maku jää. Jyväskyläläinen alternative rock-viisikko Yolk on ensimmäinen artisti josta desibeli.netistä löytyi ennestään arviota. Alkuvuodesta julkaistulla debyytilläkin soinut Closed Doors keräsi biisinä kehuja myös Jani Ekblomin arviossa raikkaalla monipuolisuudellaan. Myös omaan korvaan yhtyeen grunge-sävyjä, psykedeliaa ja alternativea keittelevän yhtyeen soundi ja solisti Suvi Uuran tulkinta tippuu hyvin.

Kokoelman ohilipuvimpiin biiseihin lukeutuu uneliaan mitäänsanomatonta poppia soittavan The Academicsin heleä mutta tylsä Ensimmäinen rakkauslaulu. Vaikka Päivi Leppänen laulaa kirkkaasti jää tulkintakin lähinnä lässyksi. Hohhoijakkaa... Kohtalokkaalla fonilla ja munakkaalla naisenergialla soulpoppiaan maustava Rela Project ei ole nimensä mukaisen laid back vaan Unelmien miehen todellinen painajainen lähinnä päällekäyvä (jos se nyt soul/jazz-viitekentässä on mahdollista). Hiukan samaa kuin jossain Mad Juanan romani-mausteisessa rockissa, mutta yökerhon satiinisävyillä. Ihan mielenkiintoinen soundi, muttei lopulta mikään biisinä mikään erityinen. Lupailee kuitenkin... Paltamolainen tyttöbändi Amnesia hakee vielä hiukan soundiaan. Tumma ja mollivoittoinen suomisäröpop Reitti ei erotu tarjonnasta ja pientä hapuilua kokonaisuudesta vielä erottaa, niin soiton kuin Jemina Kilpeläisen laulutulkinnan osalta. Mutta ei mitään sellaista mitä ei lisätreenillä voisi saavuttaa.

Tamperelaiskolmikko Polonium kulkee ainakin Nothing New -kappaleellaan tummemman jylhän vaihtoehtorockin maailmoissa, jossa tiluttelu kohtaa jyrän. Hiukan hiottavaa soundillisessa ilmeessä ja viimeistelyssä vielä on, mutta basisti Jaakko Vehkaperän ja kitaristi David Sawickin laulut ainakin toimivat paketissa melkoisen hyvin yhteen. Paketin raskaampaa laitaa edustaa myös punkahtavalla sävyllä hevimetallihtavaa särö-alternative rockiaan maustava MultiChost. What! on biisin nimi ja hiukan myös sen tuottama fiilis, sillä meuhkan punainen lanka jää hiukan auki. Onhan siellä sitä koukkuakin, mutta kauhean omaleimaista ei satakuntalaisten anti ole. Kantrin suuntaan poppiaan vievän Riverheartin Which Way To Gon nais-miesäänen johtamaa ja kepeästi rullaavaa antia kiiteltiin toukokuussa demoarviossa, ja mukavan pirteästihän se soi myös tässä ympäristössä.

Kun cover-turhakkeet jättää tylysti huomiotta (jatkossa omia biisejä demokokoelmille kiitos), niin jäljellä on vielä mollitummaa särötiluttelurockia soittava El Camach ja seleaze rockin parissa hevisti operoiva Gimme Danger. Ensimmäinen kuulostaa ainakin tällä äänitteellä hiukan tuhnulta eikä nauhoitus oikein tee oikeutta bändin ihan kelvolliselle 70-luvun jykevämmän rockin nostalgisoinnille. Kappale on hiukan vaisu. Jälkimmäinen yhdistelee oivasti Iron Maidenin heviujellusta kasari-jenkki-hardrockin vittumaiseen asenteeseen, vaikka biisi sinällään ei ole kauhean erikoinen. Soundissa ja asenteessa on kuitenkin hyvä draivi Kaiken kaikkiaan levyn loppupuoli kuitenkin lopahtaa tasoltaan verrattuna alkupäähän vaikka sieltäkin löytyy valopilkkuja. Keskiverto demokokoelma siis.