Noel Gallaghers High Flying Birds: Noel Gallaghers High Flying Birds

Universal

Suomeen pesiytyneeseen loukkaantumiskulttuuriin kuuluu, että ei ole elossa, ellei voi lynkata eri mieltä olevia ”sosiaalisessa” mediassa. Samaan tapaan tuntuu olevan kova paikka myöntää, että joku ihmisenä ”täysin mulkku idiootti” saattaisi myös osata jotain. Muuhun johtopäätökseen ei oikein voi päätyä, kun seuraa Noel Gallagherin uuden levyn tiimoilta musiikkimediassa ympäri maailmaa tapahtuvaa onanointia velipoika Liamin päälle kusemisen kustannuksella.

Hieman yllättäen tähän pilkkavaunuun hypättiiin myös erään kotimaisen musiikkilehden levyarviossa, jossa ”tiedettiin” miten Noel Oasiksen loppuaikoina kirjoitti ”kaikki” biisit, pikkuveljen siipeillessä vieressä. Pikainen helmitaulun pyörittely kertoo, että bändin viimeisen kolmen levyn 33 laulusta 17 eli noin puolet on Noelin ja yhdeksän Liamin käsialaa. ”Kusipäisemmän” veljen kynästä syntyi myös kaksi top 20 -hittiä. Että sellaista siipeilyä. Toki alkuvuodesta julkaistun Liamin Beady Eye -bändin levyarviossa todettiin samassa lehdessä juhlallisesti: ”Oasis on kuollut, eläköön Beady Eye!”

Mitä pikkuveli edellä, sitä isoveli perässä. Varoituksen sana: jos tarttuvat, yhteislauluun yllyttävät melodiat säkeistöissä, kertosäkeissä, c-, d- ja ties missä osissa eivät ole sinun juttusi, tuskin on tämä levykään. Näitä lauluja kun saattaa vaivihkaa huomata hoilaavansa ääneen esimerkiksi julkisilla paikoilla. Se onkin leimallisin ja ennalta tutuin piirre. Sovituksissa kitarat on häivytetty Oasis-asteikolla lähes olemattomiin ja alan valtaavat ennen kaikkea koskettimet mutta myös jouset, kuoro ja puhaltimet.

Varoituksen sanan paluu: yllekirjoittanut on sen verran löyhäpäinen, ettei The Beatles-diggailustaan huolimatta löydä vanhemman Gallagherin musiikista sitä mistä sitä loputtomiin on jo kolmella vuosikymmenellä syytetty; tämä kannattaa muistaa arviota lukiessa. Kieli poskessa ja vihamiehille vittuilun vuoksi pöllityt kahden soinnun introt ja lopetukset eivät mielestäni ole melodisiin säkeistöihin ja kertosäkeisiin nojaavien pop-laulujen kovinta ydintä, ellei koko laulua rakenneta saman koukun varaan. Yhtä typerää ja laiskaa olisi kuitata tämä levy pelkällä ”Oasis ilman Liamia” -leimalla. Esimerkiksi yksinkertaisten hokemien varaan rakentuva, aluksi jumalattoman tylsältä tuntuva Everybody’s on the Run -marssi ja suorastaan modernina (!) boogiena rullaava Aka…What a Life! edustavat sellaisia biisirakenteita ja sovitustyylejä, joita Oasis ei kokeillut edes sinkkujensa bonusraidoilla. Toki albumin lukuisiin kohokohtiin kuuluvat Aka…Broken Arrow ja The Death of You And Me ovat ”kerrasta päähän” -kertosäkeineen tatuoitu myöhäisvuosien Oasis-maneereilla. Lähes täydellisenä vastakohtana laahaava Stop the Clocks -määkiminen on puolestaan lopun väkinäisiä kakofonioita myöten taidetta isolla peellä; ohimenevä hetki, jolloin artisti on unohtanut rajallisuutensa lauluntekijänä.

Jossittelijavikaisen on vedettävä korttinsa esiin. High Flying Birdsin ja Beady Eyen parhaista lauluista saisi koottua levyn, joka olisi paitsi vuosikymmenen toistaiseksi parhaimpia rock-albumeja myös Oasiksen kovin sitten kahden ensimmäisen. Toisaalta, jos veljesten välirikko estää kahta maailman kenties väärinymmärretyimpää neroa esimerkiksi tappamasta toisiaan, se on ihan hyvä ratkaisu. Silti, Liam toisi näihin lauluihin jotain erityislaatuista. Hänen karismallaan esimerkiksi Noelin helmasynti – kertosäkeiden loputon toistaminen – menisi paremmin läpi.