Rush: Time Machine – Live in Cleveland 2011 (2CD)

Roadrunner / Anthem

Myönnän. En ole koskaan ollut livelevyjen suurin ystävä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä taide- ja musiikkifilosofi Theodore Gracykin osuvasti toteamasta tosiasiasta, että useimmiten nuo on tehty lähinnä täyttämään yhtyeiden sopimusvelvoitteita levy-yhtiöitään kohtaan. Niinpä sen koommin laadukkaan soundimaailman kuin konserttikokemuksen tunnelman välittäjän roolitkaan eivät liian usein toivotussa mittakaavassaan toteudu. Lisäksi livetaltioinneissa pitäisi aina olla jokin muukin koukku kuin se, että suosikkiyhtyeesi esittää suosikkikappaleitasi suosikkiareenallasi.

Suhde livelevyihin saa toisinaan myös fanien ja rockpoliisien kaljakuppilakeskusteluissa lähes puoliuskonnollisia piirteitä. Usein niihin suhtaudutaan joko romantisoivan idealistisesti, ikään kuin joinain ”aitoina, autenttisina, koko sielun esillepanoina” tai yltiökriittisesti, suurennuslasilla epäkohtia etsien. Kummassakaan tapauksessa teoksiin ei suhtauduta yhtenä ilmentymänä tai artistin tulkintana tietystä olemassa olevasta instanssista. Tässäkin myötäilen siis Gracykin osuvaa analyysiä livetaltioinnin kokijan tulkinnallisesta roolista.

”Rush on maailman suurin kulttiyhtye”. Jotenkin tähän tapaan luonnehti kitaristi Alex Lifeson yhtyettään joitakin vuosia sitten Helsingin Sanomien haastattelussa. Ja näinhän se on. Yhtye, jonka toiminta on jatkunut yhtäjaksoisesti jo kuudella vuosikymmenellä, ja jonka kokoonpanokaan ei ole muuttunut lähes neljäänkymmeneen vuoteen, on edelleen suurelle yleisölle miltei tuntematon suuruus. Tämä siitäkin huolimatta, että sen levyjä on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia, konsertit esiintymisareenoiden koosta riippumatta myydään hetkessä loppuun ja yhtyeen faneiksi on tunnustautunut Jimmy Pagen kaltaisia rock-ikoneita.

Rushin tämänvuotisen Time Machine -kiertueen Clevelandin konsertista tehty taltiointi on jälleen yksi partikkeli yhtyeen monien livetaltiointien joukossa. Samalla se on jälleen osoitus lahjakkaiden, mutta maanläheisyytensä säilyttäneiden muusikoiden laaja-alaisesta kyvykkyydestä ja aidosta rakkaudesta musiikin kieliopin voimaan. Kaksi levyä ja kaksi tuntia musiikkia takaavat laajahkon otannan yhteen historiasta aina 70-luvun alkupuolelta tähän päivään. Mukana soivat kaikki pakolliset kappaleet Working Manista Prestoon ja The Spirit of The Radiosta YYZ:n kautta Tom Sawyeriin. Toisaalta mukana on myös lähes tuoretta BU2B:n tapaista materiaalia.

Olen nähnyt Rushilta useamman erinomaisen livetaltioinnin useammalta vuosikymmeneltä useampaan kertaan. Lisäksi olen nähnyt yhtyeen livenä kahdesti. Ja nimenomaan nähnyt! Vaikka Rush on ennen kaikkea musiikkia musiikin vuoksi, jää jotain silti puuttumaan kun kokemus elävästä esityksestä perustuu pelkälle kaiuttimien kautta toistetulle audioärsykkeelle. Tätä ei edesauta se, että Rushin kappaleiden rakenteellinen muotokieli peräänkuuluttaa niiden esittämistä pitkälti samojen lainalaisuuksien keinoin kuin ne on levylläkin totuttu kuulemaan – vapaasti rönsyilevä orgaanisuus kun ei niihin ominaispiirteenä kuulu, eikä sivumennen sanoen pidäkään kuulua. Tämän huomioiminen on kuitenkin keskeistä siksi, että onnistuneimmat livelevyt ovat useimmiten niitä, joissa esiintyvän yhtyeen musiikillinen kieli antaa suuren liikkumavaran myös esitystilanteissa tapahtuvalle tulkinnalliselle varioinnille.

Myös liveäänityksen toteutustapa ja jälkituotantotyö näyttelee osaansa onnistumisessa. Time Machinen pieneksi ongelmaksi tuntuukin kulminoituvan, ei suinkaan epäonnistunut keikka tai huonosti koottu settilistakokonaisuus, vaan yksinkertaisesti se, että kuulija jää kaipaamaan kuvaa ympärilleen ja paikoin kyllä niitä parempia soundejakin.

Musiikillisesti Rush soittaa kuten vain Rush soittaa osaa, eikä kuuntelijalle tässä suhteessa juuri pettymyksiä tuoteta. Muutama mokakin on toki joukkoon mahtunut, mutta sitähän livetilanne on: mennään eteenpäin hyvällä fiiliksellä eikä saivarrella jokaisesta pikkuseikasta. Etenkään, kun homma toimii niin hienosti. Vanhempaa tuotantoa edustavien kappaleiden ylärekisteriosuuksissa on Geddy Leellä kyllä ikänsäkin puolesta jo vähän tekemistä, mutta nuotissa pysytään silti komeasti ja pieni ponnistelu tuntuukin lähinnä vain sympaattiselta.

Rock-henkisemmissä vedoissa tilamikrofoniäänityksen tunkkaisuus hukuttaa paikoin pahastikin komeiden kappaleiden nyanssit. Sen sijaan 80-lukulainen popimpi Rush Moving Picturesista Signalsiin ja Power Windowsista Hold Your Fireiin tuntuukin toimivan Time Machinella parhaiten. Esimerkiksi alemmassa laulumelodiarekisterissä kulkeva, puhtaampia soitannollisia soundeja sisältävä Time Stand Still, tai vaikkapa joku Marathon, ovat suorastaan nautinnollista kuultavaa.

Jos paketti Rushinsa tuntevalle ei nyt mitään suuria yllätyksiä tuokaan, yhden oleellisen asian tämäkin livetaltiointi silti tavoittaa. Fanit ovat hurmoksellisuuteen asti mukana yhtyeen esityksessä. Tämä välittyy Time Machinelta hienosti, eikä kuuntelijan tarvitse juuri ponnistella aistiakseen yhtyeen ja yleisön välistä jännitteistä vuorovaikutusdynamiikkaa.