Brett Anderson: Black Rainbows

Cosmos

Suede edusti 90-luvun huippuvuosinaan brittiläisen kitarapopin parhaimmistoa. Yhtyeen laulujen kiihkeä urbaaniromantiikka on kestänyt aikaa hyvin. Harvalla yhtyeellä on lyödä tiskiin itsevarman debyytin, kunnianhimoisen Dog Man Starin ja hittiparaatimaisen Coming Upin kaltaista albumitrilogiaa.

Monet brittipop-buumin aikana pinnalle nousseista yhtyeistä eivät selvinneet kunnialla 2000-luvulle. Näin kävi myös Suedelle. Parin keskinkertaisemman pitkäsoiton ja laskevien myyntilukujen valossa yhtye teki tarvittavat johtopäätökset ja hajosi vuonna 2003. Keulahahmo Brett Anderson siirtyi soolouralle ja julkaisee nyt jo neljännen albuminsa. Kolme aiempaa ovat menestyneet kaupallisesti ja taiteellisesti vaatimattomasti. Uusi pitkäsoitto Black Rainbows tuskin muuttaa tilannetta parempaan suuntaan.

Black Rainbows tuo tietyllä tapaa mieleen Morrisseyn viimeisimmät soololevytykset. Molemmissa tapauksissa artisti on karismaattinen oma itsensä ja kohtuullisessa luomisvireessä. Soitto- ja tuotantopuolelle on sen sijaan haalittu päällisin puolin osaavaa, mutta valitettavan persoonatonta porukkaa. Kuunnelkaapa Actorsin tukkoisia soundeja ja harvinaisen tyylitajuttomasti rutisevia kitaraosuuksia, ja pistäkää sen jälkeen soimaan vaikkapa Sueden Trash-klassikko, niin tiedätte täsmälleen mitä tarkoitan. Ehkä kaikista ongelmallisinta onkin näkemyksellisen kitaristin puuttuminen. Siinä missä Morrissey tarvitsee Marrinsa, niin Anderson tarvitsee oman Butlerinsa tai Oakesinsa.

Sävellysmateriaali on onneksi tasavahvaa ja Anderson onnistuu pitkästä aikaa kiertämään pahimmat maneerinsa tulkitsijana ja tekstittäjänä. Komea Unsung aloittaa levyn vahvasti, Crash About To Happen ja Brittle Heart todistavat miehen kykenevän edelleen kirjoittamaan todella tarttuvia popmelodioita. In The House Of Numbers kurottaa sovituksellaan 80-luvulle ja soi hetkittäin kuin varhainen U2. Kertosäkeessään painostavasti jumitteleva The Exiles on puolestaan yllättävän Interpol-henkinen.

Sueden paluusta on huhuttu jo jonkin aikaa ja yhtyeen jäsenet ovatkin paljastaneet luonnostelevansa uutta materiaalia. Anderson itse on todennut keskittyvänsä uudelleen vanhaan bändiinsä heti kun vain saa Black Rainbowsin liittyvät promovelvollisuudet hoidettua alta pois. Jotenkin tuntuu, että tämä levy ei ole kovin merkittävä tai tärkeä tekijällekään. Tämä välittyy myös musiikista. Black Rainbows on tasapainoinen ja miellyttävä albumi, mutta varsinaista intohimoa tai innostuneisuutta ei näistä lauluista välity.