Club Merano: High Road

Exogenic

Kehtaisikohan nyt puhua superryhmästä? Tämä kotoisessa musiikkikentässämme hieman hassulta kalskahtava termi kun tulee High Roadin muusikkoluetteloa läpilukiessa mieleen. Toisaalta tässä maassa kaikki ovat tehneet kaikkea kaikkien kanssa, eikä hommaan ole sen kummemmin tarvinnut huomioita kiinnittää. Superryhmä-termin konnotaatiokaan ei aina ole ollut se kaikkien positiivisin – siis ainakaan tapauksissa, joissa dinosauriset mahtiegot ovat koettaneet löytää sitä kuuluisaa yhteistä säveltä toistensa nuottiviivastoilta. Tällä kertaa kasassa on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen tekijäjoukko, että taustojakin on kaiketi hieman syytä valaista.

Club Merano on ensisijaisesti Accu- ja Heads & Bodies -biisinikkari Harpovin (Harri Väyrynen) ja hänen poikansa Sebastian Bisso Mifflinin yhteisproduktio. Instrumenttien varteen on valjastettu valiojoukko muusikoita Sami Kuoppamäestä, Jussi Jaakonahon ja Abdissa ”Mamba” Assefan kautta Leri Leskiseen. Ja nyt anteeksi: teitä muitakin on monta! Niin monta live- ja levykokoonpanot yhteenlaskettuna, että luettelomaisuuden välttääkseni, neuvon kiinnostuneita tutustumaan yhtyeen biografiaan tarkemmin levyn tai internetin ihmeellisen maailman avulla. Myös studiotiskin taakse on pesiytynyt mielenkiintoinen nimi: Pepe Deluxé -mies James Spectrum (Jari Salo) kun on levyn persoonallista äänimaisemaa ollut rakentamassa.

Club Meranoa olisi helppo syyttää pelkäksi terapia- tai hullutteluprojektiksi, ellei biisejä yksinkertaisesti tehtäisi niin kunnianhimoisesti. High Road on rehellisesti progea ja se on sitä ennen kaikkea termin 70-lukulaisesssa alkuperäismerkityksessä. Mutta: se ei ole sitä pastissinomaisesti, ei itsetarkoituksellisen ylikoukukkaasti tai edes jonkin tietyn tyylipiirteen kulmaan nojaten. Sen selkeimmät yhtyeelliset yhtymäkohdat linkittyvät jonnekin Wigwamin, Yesin, Kersantti Pippuri -Beatlesin ja satiirikko Frank Zapan välimaastoon. Jälkimmäiseltä se on kaapannut ennen kaikkea tavan olla musiikissaan: iloitella, kujeilla ja heittää karkkikaupan kitsch-hyllystä sopivia koristeita kakkua kuorruttamaan.

Olisi kuitenkin väärin määritellä High Roadin sisältökieltä, saati sen muodollisia rakenteita pelkkiin edeltäviin esimerkkeihin nojaten. Club Meranon esikoinen ammentaa yhtäältä Jaakko Salon Uuno Turhapuro -teematiikasta ja Ennio Morriconen italo-western-estetiikasta kuin Bollywood-musikaaleistakin. Sen orkestraatiossa ja sävelkielessä on paikoin kaikuja jopa Kerkko Koskisen kaltaisen säveltäjän maneereista, joskin Koskinenkin kaiketi kuunnellut Salonsa aikanaan huolellisesti. High Roadilla matkustettaessa koukataan Kaakkois-Aasian kautta Himalajalle, käydään välillä kuuntelemassa Teppo Mäkysen lukuisia jazz-produktioita, hivuttaudutaan kohti The Mutantsien psykedelia-garagea ja havisutetaan henkilökohtaisia historian siipiä tanssittavan rytmimusiikin maailmassa.

Kappaletasolla liikutaan Orbit Voyagen kaltaisesta elokuvallisesta viihdemusiikista Medley 1970:n popmaisen beatlemanian kautta Thamelin eeppiseen ja vahvaan psykedelia-progeen. Harpovin laulusta on tehty instrumentti instrumenttien joukossa vokoodereine, efektointeine kaikkineen. Se on ennemminkin anonymisoidun etäännytettyä kuin subjektiivisen tulkitsevaa. Jos laulusoundista nyt jotain yhtymäkohtia hakee, tulee mieleen joku Demis Roussos’n kaltainen Kreikan falsettilahja progen ja euroviisumatrikkeleiden sivustoille. Tämäkin on osa High Roadin harkittua estetiikkaa. Tätä samaa estetiikka tukee osaltaan myös tietoisen halvannäköinen kansigrafiikka.

Jään mielenkiintolla odottamaan, millaisen vastaanoton Club Merano saa. Noustaanko High Roadin psykedeelisellä soundimaailmalla yleisösuosiossa von Hertzenin veljeskatraan astetta selkeämmän perinteitä kunnioittavan uusprogen rinnalle, vai jääkö kuvio pienten marginaalipiirien tai peräti muusikoiden sisäpiirin diggailun kohteeksi? Ainakin puitteet niin artisti- kuin ammattitaitopuolellakin ovat kohdallaan.