Chisu: Kun valaistun

HMC

Laiskat iltapäivälehtien toimittajat ja levy-yhtiön markkinointiosasto huomio: kun tässä arviossa puhutaan John Lennonista ja Chisusta samassa lauseessa, se EI tarkoita että heidän musiikkiaan tai heitä taiteilijoina millään muotoa verrattaisiin toisiinsa. Mutta Chisulla ja Lennonilla on totisesti yhteistä häkellyttävä taito saada laulut kuulostamaan valtavan henkilökohtaisilta. Voi olla, että Chisunkin lauluista osa sellaisia onkin, mutta ainakin hänen tulkintansa on konstailemattomuudessaan pysäyttävän avointa.

Ja kun yhtälöön lisätään ajoittain..no, sanotaan vaikka höpsöt, sanoitukset, viestin välittämisen kyky nousee kolmanteen potenssiin. Miten välillä hyvinkin kömpelö (ja välillä oivallinen) tekstittäjä saa sanottavansa perille uskottavasti silloinkin, kun hän laittaa enkelit ja rinkelit rimmaamaan parisuhdehelvetin uumenista leiskuvassa laulussa? Se on mysteeri, johon intensiivinenkään Kun valaistun -kuuntelumaraton ei tarjoa valaistumista. Osa totuutta löytynee kuitenkin Chisun taidoista levyjensä tunnelman luonnissa.

Tämän kaiken pohjalla on tietenkin vielä se, että Chisu on ihan mukiinmenevä pop-iskelmäsäveltäjä ja aivan törkeän tyylikäs tuottaja. Koskahan Sabotage-hitin kaltaisia, puoliksi ummehtuneita mutta ah niin kirkkaasti hengittäviä rumpusoundeja olisi edellisen kerran päässyt radion tapporotaatioon? Tai laulua, jonka kertosäkeessä katkotaan peukalo ja etusormi ja murretaan keskisormi, olkoonkin että uhrina on kohtalo. Suhteellisen tuoreessa muistissa on kuitenkin esim. Zen Cafén Tahdon halvan naisen -biisin radioboikotti.

Kun valaistun on synkkä, melankolinen ja paikoin ahdistavakin trippi ihmissuhdekiemuroihin. Välillä sen kuuntelu tuntuu jopa irvokkaalta tirkistelyltä, vaikka kaikki sen välittämät tarinat olisivatkin täyttä luikuria. Samaa tunnetta harvoin kokee edes tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa katsoessa. Siksi Kun valaistun on pintapuolisen tavanomaisuutensa alla poikkeuksellinen poplevy. Kriisit-rallatus on kerännyt antipatioita tunnelmantappajana, mutta toisaalta se myös herättää, toimien eräänlaisena Schjerfbeckin punaisena.

Kun valaistun ei sisällä ainuttakaan vuoden top 40 kotimaisten laulujen joukkoon pääsevää kappaletta. Silti se on vuoden parhaimpia kotimaisia albumeja – ellei paras. Tämä jos mikä on oppikirjaesimerkki enemmän kuin osiensa summasta. Kun Vanha jo nuorena -päätösraita häipyy eetteristä, jää janoamaan lisää. Mutta kysymys kuuluukin: mitä Chisu tekee seuraavaksi? Vaikuttaa siltä, että tämä tie on kuljettu loppuun ja hengissä pysymiseen myös taiteellisesti vaaditaan uusia poppakonsteja - ellei halua olla ”vain” pop-tähti.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 18.11.2011:

Pisteet:

Nyt ollaan vahvasti samalla linjalla, kilpailee vuoden levystä parhaasta kotimaisesta Rubikin kanssa aika lailla tasapäisesti. Aiemmin en ole muutamia irtobiisejä lukuunottamatta juurikaan Chisusta intoillut, mutta Kun valaistun vetää asian täysin uusiksi. Sabotage on kieltämättä kierrätystä, mutta toimivaa sellaista ja Tie on yksi vuoden parhaista siivuista kansainväliset mukaan luettuna. Tärkeintä on kuitenkin koko pitkäsoiton laadukkuus, ei yhtäkään "sinne päin"-vetäisyä, vaan täyttä tavaraa alusta loppuun.

Klassikkokamaa isolla koolla.

elscorcho kommentoi 21.11.2011:

Pisteet:

Mä olen taas vähän eri linjoilla, oli jonkinasteinen pettymys tää levy. Vapaa ja yksin oli 85-prosenttisesti ässäkamaa, mutta mun mielestä tää uusi on harmillisen epätasainen paketti. Loistavan alkukolmikon (etenkin Sabotage on vuoden biisejä) jälkeen vain Tie ja Veneretki kääntyvät positiivisen puolelle. Kriisit on yksinkertaisesti todella ärsyttävä, ja loput vähän mitäänsanomattomia.

jani_e kommentoi 21.11.2011:

Pisteet:

Komppailen elscorchoa, vaikka pettymyksestä on turha puhua ilman odotuksia. Ei pärjää edeltäjälleen. Parhaimmillaan häkellyttävä ja maaginen, mutta liikaa perus-ok-huttua. Onnistuessaan Chisu osuu hirmukorkealle, korkeammalla kuin useimmat, mutta kokonaisuutena levy jättää toivomisen varaa.

JariJ kommentoi 21.11.2011:

Pisteet:

Mulle tää toimii ehkä sen takia niin hyvin, etten ole aiemmin juurikaan Chisua kuunnellut, mitä nyt vaimo on vähän yrittänyt aivopestä automatkoilla. Noista vanhemmista oon oikeastaan diggaillut vain tuota Sama nainen-biisiä, kun taas Baden-Baden ja noi muut hittirenkutukset on mennyt aika lailla ohi tutkan. Tässä levyssä on kyllä jotain maagista, eikä edes tuo hölmöhkö Kriisit onnistu levyä pilaamaan. Jotain samaa kuin Sophie Zelmanin parhaissa levyissä vaikka tuotanto onkin selvästi enemmän "pop".