Julkaistu: 16.11.2011
Arvostelija: Jani Ekblom
Vertigo
Jos jotenkin pitäisi kiteyttää Lou Reedin ja Metallican yhteislevy Lulu, olisi helpointa vain sanoa sitä tylsäksi, vaisuksi ja mitäänsanomattomaksi. Tässä mielessä se ei juurikaan eroa Metallican viimeisestä 20 vuodesta tai sen puoleen monesta Lou Reedin levystäkään. Onkin ollut hauska seurata, miten fanit ovat ottaneet vastaan tällaisen vähän erikoisemman julkaisun. Etenkin Metallican fanit, koska Reed on viimeistään Metal Machine Musicin (1975) jälkeen saanut tehdä mitä tahansa.
Lulu tuntuukin saaneen hämmästyttävän paljon negatiivista palautetta juuri Metallica-fanien puolelta. Se ihmetyttää. Lulu on ylipitkä, aivan kuten Death Magnetic ja St. Anger olivat (molemmat olisi voinut tiivistää varttiin). Tai aivan kuten Load/Reload oli (keskinkertaisen levyn sessioista jäi yli biisejä toiseen keskinkertaiseen levyyn – only Metallica). Jo mustalla nimettömällä oli turhaa materiaalia.
Lulu on myös hahmoton, siitä puuttuu kärki ja punainen lanka, se koostuu hirmukavalkadista Metallica-maneereja, se on mukarankka ja "raskas" ja se osoittaa suurta itsekritiikin puutetta. Nämä ovat kaikki keskeisiä piirteitä Metallican myöhemmässä tuotannossa, ja ilmeisesti fanitkin hyväksyvät sen, koska Lulu-tuohtumuksessa syntipukiksi on usein nostettu Lou Reed.
On keskiverto-reedistilläkin toki sulateltavaa. Lululla esiintyvä vaikeroiva spoken word-Lou ei oikein sijoitu Berlin-Coney Island Baby-The Blue Mask-Magic and Loss -akselille. Ainoa selkeästi positiivisena pidettävä klassinen Reed-ominaisuus levyllä on se, ettei häntä vaikuta kiinnostavan yhtään mikään. Se saattaa olla tarkoituksellista. Tuplalevyn perusteella Lulu on ensisijaisesti Reedin teos, mutta teennäisyys silti molempien osapuolten.
Juuri se tekee Lulusta niin väkinäisen; kun kaikilla osa-alueilla ollaan olevinaan jotain, mitä ei todellisuudessa olla. Joissain arvioissa levyä on kiitelty esimerkiksi brutaaliudesta. Minun korviini sen enempää Metallican musiikissa kuin Lou Reedin teksteissä tai niiden tulkinnassa ei moista ole; ei metallinäkokulmasta, ei taidenäkökulmasta. Ennemminkin Lululla haisee ainutkertaisuuden kaapuun puettu keskinkertaisuus, pelko olla viemättä musiikkia sellaiselle tasolle, jossa sitä voisi kutsua esimerkiksi brutaaliksi.
Mark Deming uskoo tietävänsä, mitä Reed on projektilla hakenut, ja että se olisi onnistunut paremmin aivan erilaisilla kumppaneilla. Uskon, että Demingin mainitsemien Sunn 0))):n, The Jesus Lizardin tai Shellacin kanssa Reed olisi voinutkin saavuttaa jyrkempiä tuloksia, vaikka sen mainitun brutaaliuden suhteen. Mutta se, että Reedin kanssa soittaa James Hetfield eikä Steve Albini on kieltämättä yllättävämpää.
Lulu kuulostaa pääosin alkavilta bänditreeneiltä. Lyödään laitteisiin virta, testataan tasoja; soitellaan jotain puolittaista riffintynkää, availlaan vähän ääntä, höpötellään mikkiin. Sitten tehdään sitä puolitoista tuntia. Lulu polkee enimmäkseen paikoillaan, ja tehottomia riffittelyjä seuraa yleensä vielä tylsemmät suvannot. Vain paikoin jokin tuntuu osuvan kohdalleen, silloinkin Lars Ulrich (ironista, että mitä vapaammin mies saa ilmaista itseään, sen kamalammalta hänen rumpalointinsa kuulostaa).
Dynamiikasta, koheesiosta, groovesta tai mistään vastaavasta on turha puhua. Lulu vaikuttaa siltä, että osapuolet ovat tavanneet ensimmäistä kertaa vasta levyn valmistumisen jälkeen, minkä takia se ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Lulu ei ole erityisen pidättyväinen, vain laiska. Se ei ole spontaani, vain hutiloitu; ei huono, vain epäonnistunut.
Lulun ilmestyminen oli jännitysnäytelmä, jota harvoin enää nykyisin kohtaa. Levyn matka ensi-ilmoituksesta kuluttajan soittimeen oli täynnä näytteiden aiheuttamaa ihmetystä, myötähäpeän sekaisia naurunpuuskia ja epäuskoa: voiko se tosiaan kuulostaa tuolta? Ennakkoasetelma kun kuitenkin oli ihan lupaava: kaksi parhaat päivänsä nähnyttä artistia, joilla on taipumusta epäonnistuneisiin ylilyönteihin. Mutta Lulu ei vastaa ollenkaan vastaanottoaan, kiivaita kannanottoja puolesta tai vastaan: se on mitäänsanomaton möhkäle, joka ei oikeuta oikein minkäänlaiseen intoiluun.
Antikliimaksi olisi terminä aivan liian voimakas Lululle. Levyllä onkin kyse jonkinlaisesta lässähdyksestä; kun ei seiso niin ei seiso. Miljonäärikakarat ovat tylsyyttään päättäneet toteuttaa itseään ja olla rajuja tauluhuutokauppojen ja susijahtien lomassa, mutta haukoitus tarttui kuulijaankin. Metallican ja Lou Reedin tulkinnat vanhoista Velvet Underground -biiseistä herättävät sentään vihastusta.
Lou Reedin ja Metallican yhteisprojektin ensimmäinen levytys on herättänyt paljon mielipiteitä, lähinnä vastaan.
Linkki:
Lou Reed desibeli.netissä
Metallica desibeli.netissä
Kommenttien keskiarvo:
Hyvä arvio, paljon mielenkiintoisempi kuin itse levy.