Julkaistu: 27.06.2003
Arvostelija: Mika Roth
Lunar Sunshinen ja Lycanthropian omakustanteen kannet ovat niin suttuiset ettei niistä tarvitse turhaan tietoa onkia. Niinpä on vain annettava musiikin puhua puolestaan, tai itseään vastaan. Musiikillisesti splitillä liikutaan jossain synkän ambientin ja darkwaven cyberpunkmaisia mielikuvia päähän nostavassa maastossa. Ei kitaraa, ei rumpuja, ei bassoa, ei laulua – ainoastaan koneet ja efektoidut äänet, siinä se.
Ensiksi kuullaan kolmen raidan verran Lycanthropiaa. Kappaleet ovat tosin sulautuneet niin täysin toisiinsa, teemojen vain hitaasti vaihtuessa, että voidaan oikeastaan puhua yhdestä teoksesta. Äänistä ja efekteistä nousi allekirjoittaneelle mieleen ensikuuntelulla jokin kaukainen Venäjän tundralla ikuisessa lumisateessa seisova ydinvoimalaitos, jonka reaktori vuotaa hitaasti näkymätöntä kuolemaa ruosteisen rakennuksen joka kolkkaan. Matalan huminan ja surina-särinän soidessa minuutista toiseen hitaasti muuttuvana lähdetään viimein matkaamaan ulkoavaruuteen. Viimeinen osa maalaa mieleeni näkyjä Alien-elokuvan Nostromo aluksen loputtomista kolkoista käytävistä, ja kolossaalisista mittasuhteista.
Sivuprojektina tehty neljäs kappale, Bridge between the worlds, nousee koko levyn parhaaksi teokseksi. Hypnoottisen tarttuvan, hitaan ja matalan ’junttakuvion’ omaava kappale vie kuulijaa yhä syvemmälle avaruuden tähtikentille, ollen yksinkertaisuudessaan silti jotenkin pelottava ja uhkaava.
Viides ja kuudes biisi ovat puolestaan Lunar Sunshinea. Äänimaailma rauhoittuu ja kirkastuu huomattavasti aikaisemmasta synkkyydestä, teoksen ollessa aluksi vain kosketinpohjien päällä kuuluvien erilaisten sirinöiden ja surinoiden symmetriaa. Hitaasti saadaan taas se synkempi fiilis päälle, kun pääosaan astuvat vaimennetuilta sireeneiltä kuulostavat, nousevat ja laskevat äänet. Mieleen nousee hetkittäin Kraftwerkin Autobahn-levy, tosin Lunar Sunshine on huomattavasti saksalaisten musiikkia hajanaisempaa. Jälkimmäinen kappale vie taas avaruuteen, mutta tällä kertaa ei päästä kuin kuuasemalle asti kun jo polttoaine loppuu.
Viimeisenä kuultava toinen projektikappale Face of two worlds summaa kaiken vajaan tunnin aikana kuullun, onnistuen kuulostamaan silti omaperäisen oudolle. Tässä kappaleessa voi jopa kuulla efektoituja ihmis-(?)ääniä. Tämä onkin sopiva päätös pimeän materian sekaan sukellukselle. Toivottavasti kuulen joskus vielä näistä yhtyeistä/projekteista jotain, sillä juuri tämänkaltaista musiikkia en ole kuullut kenenkään aikaisemmin tekevän. Lupaavia ideoitakin levyltä löytyy monia, vaikka ne melkein järjestelmällisesti venytetään yli mittojensa.
