Cyco Miko: The Mad Mad Muir Musical Tour (Part One)

Suicidal

On aika kiemurrella ja vääntelehtiä funkaavan metallin tahtiin, sillä Cyco Miko, joka tunnetaan myös nimellä Mike Muir, on saanut valmiiksi uuden levyn. Mikäli Muirin emobändin Suicidal Tendenciesin tuotanto sattuu olemaan lukijalle tuttua, tietänee hän mitä Muirilta odottaa, mutta kerrataan nyt varmuuden vuoksi se tuttu peruskaava.

Eli otetaan kaupallisesti hyväksytty Red Hot Chili Peppers, väännetään sitä kieroon ainakin 180 astetta, heitetään sekaan pari kunnon kourallista groovaavaa metallia ja kuorrutetaan aikaansaannos hardcore rouheella, sekä pornahtavan funkkaavalla punkilla, ja sen pitäisi olla siinä. Tarvittaessa voidaan myös flirttailla muiden metallin alalajien kanssa. Mansikkana/mustikkana/karhunmarjana koko komeuden päällä leijuu Muirin laulu, jossa huokaillaan, valitetaan, melskataan, karjutaan ja ollaan yleisesti ottaen niin katu-uskottavia, että mies voi tehdä mitä tahansa – tai, no ainakin melkein mitä tahansa.

Muir on armoitettu muusikko, enkä suinkaan epäile herran päässä vilkkuvien visioiden kirkkautta, mutta jälleen kerran huivipäinen ristiretkeläisemme sortuu helmasyntiinsä. Liika on liikaa, ja reilun tunnin sekä viidentoista raidan mittainen annos Muirin mutkikkaassa maailmassa on kokemuksena toki palkitseva, mutta hetkittäin myös harmillisen epätasainen. Kirkkaimmillaan mies loistaa luonnollisesti jälleen kerran, mutta viidennes materiaalista tuntuu täysin turhalta ja/tai väärään paikkaan päätyneeltä. Otetaan esimerkiksi vaikka What It Is!, jonka gangsta uho ja musiikilliset palaset eivät vain istu mukaan kuvaan. Samoin avauksena kuultava M.M.M. on suorastaan hälyttävän heikko numero, joka menettää vähäiset voimansa jo toisella kuuntelukierroksella.

Onneksi suurin osa kiekosta on kuitenkin takuuvarmaa Muiria, kuten toisena soiva Happiness (Is for People That Can´t Stand Being Miserable), joka palauttaa uskon albumiin, ja jonka jälkeen seuraavaan hutiin on armollisen pitkä matka. Vatsanvääntöjazzin ja funk-metallin yhteentörmäykseksi kääntyvä Got Feelings? hämmentää joka kierroksella, mutta pitää samalla jollain mystisellä tavalla otteessaan. Analogisen lämpimästi möyryävä Logical Thoughts of a Lunatic hehkuu puolestaan 70-lukulaista lämpöä, kuin Ray Charles konsanaan, ja korkeaoktaaninen metalliryöppy Slightly antaa käsitteelle hybridi-metalli täysin uuden merkityksen. Kohokohdaksi nousee myös Suicidal Tencencies -laina Alone, jossa jo alkujaan upea kappale on nostettu entistä komeammalle alustalle.

Mike ei päästä kuulijoitaan helpolla, mutta mikäli miehen kiero maailma kiehtoo, on tämä uusi albumi takuuvarma tiketti henkilökohtaiseen onnen maahan. Kaikkea on paljon, ja monesti rajat ylitetään, mutta silti Muir taitaa aina lopulta tietää missä seisoo – silloinkin kun kuulija on jo täysin eksyksissä.