Funin: Unsound

Karisma

Mitä tapahtuu, kun sekoitetaan aimo annokset seuraavien artistien musiikillisen tutkimusmatkailun tuloksena syntyneitä raaka-aineita: Björk, Radiohead, P.J. Harvey ja Circle? Niin, edelliset siis vain muutamia mainitakseni. Otetaan läjä klassisia ja freejazz-muusikoita, nörttejä ja avantgardetaiteilijoita ja tungetaan kaikki ainekset Can-nimiseen purkkiin? Entäpä, kun edellinen keitos maustetaan perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi viululla, sellolla, banjolla, marimballa, poikkihuilulla, ksylofonilla, kornetilla ja ohjelmoiduilla luupeilla? Kun laulumelodioissa vuorottelevat eteerisen androgyyniset, hysteerisen maaniset ja ylevöittävän harmoniset mies- ja naisvokaalit?

Kuulostaa kaaokselta ja sitä totta vie Unsound onkin! Ja sitä totta vie Unsound ei ole! Norjalaiskollektiivi tavoittaa jotain oleellista siitä, mitä ennakkoluulottoman, vapaamuotoisen ja kunnianhimoisen taiteen tekemisen yhdistelmä voi parhaimmillaan tuottaa. Unsound on levy, joka onnistuu kuulostamaan samanaikaisesti sekä orgaanisen improvisatoriselta että sävel- ja sovituskieleltään konstruktiivisen huolitellulta. Se on levy, jonka tarkan kontrapunktin sisällä kaikki raja-aidat hajotetaan avantgarden keinoin. Sen kappaleissa heittäydytään dissonoivuuteen ilman tekotaiteellisuteen verhoiltua soittotaidottomuutta, ollaan zeuhl ilman itsetarkoituksellisuutta.

Undsoundin soundimaailmassa [sic] syleilevät akustisuus ja elektronisuus, rytmisyys ja kolina, melodisuus ja kohina. Sen tunnelmakuvat vievät kauniisiin näkyihin, joissa on häiritsevä elementti. Tai ne vievät häiritseviin kuviin, joiden kauneudesta ei voi olla nauttimatta. Sen kuvastossa ollaan sadunomaisissa rakenteissa lukuisten hammasrattaiden ja nivelvipujen keskellä; koneistoissa, joissa kaikki toimii, muttet oikein tiedä miten ja miksi.

Myös kappaleiden keskinäinen dramaturgia onnistuu kannattelemaan läpi levyn muotokielen. Jos avauksen nimikappaleessa lyödään sisällön monipuolisuus tiskiin kertaheitolla, tasoitellaan tunnelmaa sitä seuraavalla Everythingillä huomattavasti. Se jopa säikäyttää perus-kitara-indien ja perinneprogen yhdistelmällään kuvittelemaan, oliko uskalias avaus sittenkin vain harhautusta. Tämäkin tuntuu kuin käsikirjoitetulta, sillä Wonderlandillä tuttu maantie muuntuu jälleen arvaamattomaksi aarniometsäpoluksi. Ainoa pieni huti tulee oikeastaan sinänsä loisteliaalla Tornadolla, jossa Björk kaivertuu esiin laulufraseerauksia myöten aavistuksen liikaakin. Toisaalta kappale on oikeastaan Unsoundin ainoa hipsterien hittikimaraan ja vaihtoehtobaarien klubitunnelmaan suoraan taittuva veto.

Unsoundin parasta antia taitavat nimiraidan ohella olla pelkistetyistä aineksista kompleksiseksi rakennettu Rocking Chair, jonka sovitus- ja sisäänsoittotyö on kaiketi ollut myös tekijöilleen iloittelevan hauskaa, joskin vaativaa hommaa. Kärkikaartiin nousee myös shamanistisen harmoninen Machine, joka herättää muistikuvia niin Ismo Alangon ja Stefan Lindforsin Labra-projektista kuin David Lynchin ja Tim Burtonin elokuvakerronnastakin. Ja kyllä lopetuksen Skywalkersillakin laahaillaan ja alavireillään finaalille sopivasti: hoiputaan kotiin laskuhumalassa marraskuisena aamuyönä.

Jotta vinksahtanut tunnelma kaikkine arvaamattomuuksineen saisi sille kuuluvan loppukaneettinsa, todettakoon, että tämä vuosikerran 2011 valioihin nouseva albumi julkaistiin kotimaassaan jo viime vuoden puolella. Ironista ja ah, niin kuvaan sopivaa! Eikä yllätyksenä tule sekään yllätys, että tekijät vaikuttavat ulkonäkönsä perusteella melkoisen nuorilta esillepanonsa kyvykkyyteen nähden. Ulkomusiikillista lisäarvoa tuo kokonaisuuteen hienosti istuva kansigrafiikka. Kaikkinensa onnistunut kokonaisuus!