Anomus: Anomus

Omakustanne

Pelkästään digitaalisessa muodossa debyyttialbuminsa marraskuussa julkaiseva, omien sanojensa mukaan progressiivista post suomirockia soittava Anomus ei ole ensimmäistä kertaa desibeli.netin luupin alla. Suomirockista kohti progempaa ilmaisua kasvaneelta yhtyeeltä toivottiin rajojen rikkomista, liekö "uusi genre" nyt sitten vastaus huutoon?

Akustista kitarakomppia polveilevaan ja vauhdistaan huolimatta viipyilevään jylhävalliseen paahtoon yhdistelevä avausraita Harhasanat on toki mielenkiintoinen mutta siitä jää uupumaan melodinen imu. Tuntuu siltä että biisi olisi vaikuttavampi instrumentaalisena, taitavien soitto-osuuksien kollaasina kuin laulua korostavana suomirockin melodian palvonnassa. Eihän se toki ole mikään tavoite sinänsä, mutta toki laulutulkinnan pitäisi vastata soitto-osuuksien polveilevaan huutoon jonkinlaisella virtuositeetilla. Kyllä Toni Tikkanen laulupestinsä hoitaa ihan hyvin, ei siinä mitään. Mutta jokin ytimekäs viimeinen tiristys kokonaisuudesta vielä uupuu. Zeitgeist onnistuu vastaamaan tähän tarpeeseen paremmin, laulun kohdatessa soiton polveilevuuden paremmin. Sitä post -maailmaa alkaa tulla vastaan enemmän vasta viipyilevästi sykkivän Kaipaus, kuuletko? -kappaleen kohdalla, jonka kompastuskiveksi jää hiukan liiallinenkin haahuilu sen saman paikan päällä. Keskivälin kasvatettu kiihdyttely ja siitä pysähtyminen on tosin hienosti toteutettu ja lopussaan kappale tavoittaa jotain Ultramariinimaista pop-heleyttä. Mikä on hieno juttu.

Jykevästi huohottava Myöhemmin syksyllä osaa samoin hienosti pysäyttää ja vastapainottaa kevyemmällä puolella. 22:42 paljastaa leijailevammilla osuuksillaan että laulun varassa Anomus ei vielä vakuuta, mutta heviin asti polveileva soitto on yhtyeen johtotähti. Edes YUPmaiseen vinokieroiluun lähtiessään Tikkasen äänenkäyttö ei vakuuta, vaikka se yhdessä soiton kanssa tasapainottaakin kappaleita toimivasti. Liian sekavaksi lähtiessään soittokin muuttuu hiukan väkinäiseksi "taiteiluksi" ja erikoisuuden tavoitteluksi biisin kustannuksella, johon sudenkuoppaan yhtye meinaa suistua biisin lopulla. Älkää luopuko siitä suomirock-mollimelodiasta, se tuo touhuun yllättävällä tavalla viehätystä, vaikka lajityyppinä sinänsä kuuluukin niihin kaikkein väsähtäneimpiin.

Singlejulkaisu Musta ruoho on toisaalta yllättävä valinta esittelykappaleeksi, on se loppujen lopuksi sen verran sekava ja hakeva kokonaisuus eikä yhtyeen soittopolveilu tahdo päästä kunnolla esille. Älkää myöskään luottako liikaa siihen suomirockiin, siellä pitää olla se progen yllätysmomentti vahvasti mukana. Onneksi tämäkin kappale lopussaan lisää pökköä pesään, vaikkakin hiukan jäykästi. Rauhallisesti akustisella näppäilypolveilulla alkava Varsova vakuuttaa keskittyneisyydellään ja kaikesta notkahtelustaan huolimatta harmonisella ilmeellään. Tässä Anomus onnistuu käyttämään polveiluaan onnistuneesti mausteena eikä niinkään mausta polveiluaan suomirockilla kuten valtaosalla kappaleista. Selkeä onnistuminen tältä laidalta. Sydämenlyöntejä jatkaa hiukan samaa, mutta kasvaa kuitenkin isommaksi. Vaikka kappale ei hylkää kevyempää otettaan melodiasta, se ei viehätä ihan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Päätösraita Dionysos luottaa kylmempään ja jykevämpään progemaalailuun, johon Tikkasen laulun toteava tasaisuus sopii hyvin.

Anomus ei ääripäissään saavuta niin CMXn kuin Ultramariinin herkkyyttä mutta parhaimmillaan sen elementit yhtyvät melkoisen kiehtovasti. Jatkossa kaavasta pitäisi sitten vuolla vielä ne timantit. joissa kaaos ja harmonia kohtaavat vieläkin perustellummin ja perusteellisemmin.