The Electric Lady: Black Moon

O.R.A. Music/Major Leiden Productions

Kyll�! Se on p��llimm�inen ajatus Minna Oran luotsaaman The Electric Ladyn esikoisalbumista. Ei! Hendrix-pastissista ei t�ll� levyll� ole kysymys. Rehellisesti etenkin 80-, mutta my�s 70-lukulaisesta hard rockista, AOR:st� ja Erja Lyytis -bluesista innoitustaan hakeva The Electric Lady onnistuu siin�, miss� moni kanssakilpailija ei: tuomaan hy�dynt�m�ns� tyylipiirteet t�h�n p�iv��n kiinnostavasti, ammattitaidolla ja ennen kaikkea hyv�ll� maulla. Siksip� yll�tyksen� ei tule se, ett� taustavaikuttajajoukoista l�ytyy sellaisiakin konkareita kuin vanha keh�kettu Hannu Leid�n. Yll�tyksen� ei tule sek��n, ett� tositarinan WTC-iskuissa kuolleesta miehest� kertova A Man Of That Kind nousi meteli.netin hard rock -genren ykk�slataukseksi useiden viikkojen ajaksi, vaikka sivumennen sanoen levylt� monta kiinnostavampaakin kappaletta l�ytyy.

Vuonna 2007 alkunsa saaneen The Electric Ladyn perustukset valettiin jo 1998 perustetussa Acoustic Lady -duossa, jonka kappaleisiin Ora tunsi tarvitsevansa lis�� potkua. Niinp� Minna ja Kari Oran ohelle mukaan liittyiv�t Samuli Jokinen, Pepe Lindholm ja Jussi Sinervo. Tarina sai kuitenkin lopullisen t�ydellistym�ns� vuonna 2009 Minnan tavattua ranskalaisen journalisti-taiteilija Nicole Morganin, josta tuli yhtyeen toinen sanoittaja, ulkoj�sen ja samalla my�s ikkuna Ranskan musiikkimarkkinoille.

Ora osoittautuu Black Moonilla paitsi hyv�ksi biisinikkariksi, my�s monipuoliseksi laulajaksi, p�tev�ksi ��nitt�j�ksi ja potentiaaliseksi tuottajaksi. Sovituspuolelle panostaan ovat ansiokkaasti antaneet Oran ohella b�ndin muut j�senet, rumpali Lindholmin toimiessa samalla levyn toisena tuottajana. Jos muu instrumenttipuoli hoidetaan Black Moonilla maaliin vankalla ammattitaidolla, v�l�yttelee Samuli Jokinen koskettimistonsa takana parhaimmillaan jo varovaisesti jonnekin Rick Wakemanin suuntaan. Joo tied�n, aika rohkea heitto, mutta ainakin Chopinia ja musikaalis�velmi� on Jokinen kaiketi joskus kuunnellut. Erikseen t�ytyy nostaa esiin my�s Lindholmin ty�skentely kannujensa takana. Toimii!

Kokonaisuutena Black Moonin kiinnostavuus kasvaa levyn edetess�. Jos alkup��n muutama ensimm�inen kappale edustaakin helpommin pureskeltavaa vastaanotettavaa, tulee biiseihin lis�� syvyytt� Oran uskaltautuessa s�velkieless��n v�h�n ep�tyypillisempiin melodiankuljetusratkaisuihin. My�s hienosti toteutettujen stemmojen k�yt�n perusteltavuus paranee matkan varrella. Kappaletasolla nimikappale Black Moon ja blues-balladi Through Ice and Snow viev�t mielleyhtym�t jonnekin Whitesnaken suuntaan, joskin j�lkimm�inen muistuttaa aavistuksen liikaakin valkok��rmeiden omaa, alun perin Bobby �Blue� Blandin tunnetuksi tekem�� Ain�t No Love In The Heart of the City�. Mutta eip� mit��n, hienoja biisej� kumpikin. 70-lukulaisen heavyn, progen ja elokuvatematiikan ovia taas kolkutellaan varovasti You Can�t- ja Waterproof-raidoilla, jotka nekin nousevat levyn kiinnostavimpiin vetoihin. Parasta antia taitaa silti tarjoilla herkk� lopetusraita That�s The Way, jossa sellojen ja pianon vuoropuhelu onnistuu v�ltt�m��n juuri sen hiuksenhienon rajanylityksen, jossa homma muuttuisi siirappiseksi. Kaunista ja uskottavaa. Hyv� Minna! Hyv� pojat!