The Electric Lady: Black Moon

O.R.A. Music/Major Leiden Productions

Kyllä! Se on päällimmäinen ajatus Minna Oran luotsaaman The Electric Ladyn esikoisalbumista. Ei! Hendrix-pastissista ei tällä levyllä ole kysymys. Rehellisesti etenkin 80-, mutta myös 70-lukulaisesta hard rockista, AOR:stä ja Erja Lyytis -bluesista innoitustaan hakeva The Electric Lady onnistuu siinä, missä moni kanssakilpailija ei: tuomaan hyödyntämänsä tyylipiirteet tähän päivään kiinnostavasti, ammattitaidolla ja ennen kaikkea hyvällä maulla. Siksipä yllätyksenä ei tule se, että taustavaikuttajajoukoista löytyy sellaisiakin konkareita kuin vanha kehäkettu Hannu Leidén. Yllätyksenä ei tule sekään, että tositarinan WTC-iskuissa kuolleesta miehestä kertova A Man Of That Kind nousi meteli.netin hard rock -genren ykköslataukseksi useiden viikkojen ajaksi, vaikka sivumennen sanoen levyltä monta kiinnostavampaakin kappaletta löytyy.

Vuonna 2007 alkunsa saaneen The Electric Ladyn perustukset valettiin jo 1998 perustetussa Acoustic Lady -duossa, jonka kappaleisiin Ora tunsi tarvitsevansa lisää potkua. Niinpä Minna ja Kari Oran ohelle mukaan liittyivät Samuli Jokinen, Pepe Lindholm ja Jussi Sinervo. Tarina sai kuitenkin lopullisen täydellistymänsä vuonna 2009 Minnan tavattua ranskalaisen journalisti-taiteilija Nicole Morganin, josta tuli yhtyeen toinen sanoittaja, ulkojäsen ja samalla myös ikkuna Ranskan musiikkimarkkinoille.

Ora osoittautuu Black Moonilla paitsi hyväksi biisinikkariksi, myös monipuoliseksi laulajaksi, päteväksi äänittäjäksi ja potentiaaliseksi tuottajaksi. Sovituspuolelle panostaan ovat ansiokkaasti antaneet Oran ohella bändin muut jäsenet, rumpali Lindholmin toimiessa samalla levyn toisena tuottajana. Jos muu instrumenttipuoli hoidetaan Black Moonilla maaliin vankalla ammattitaidolla, väläyttelee Samuli Jokinen koskettimistonsa takana parhaimmillaan jo varovaisesti jonnekin Rick Wakemanin suuntaan. Joo tiedän, aika rohkea heitto, mutta ainakin Chopinia ja musikaalisävelmiä on Jokinen kaiketi joskus kuunnellut. Erikseen täytyy nostaa esiin myös Lindholmin työskentely kannujensa takana. Toimii!

Kokonaisuutena Black Moonin kiinnostavuus kasvaa levyn edetessä. Jos alkupään muutama ensimmäinen kappale edustaakin helpommin pureskeltavaa vastaanotettavaa, tulee biiseihin lisää syvyyttä Oran uskaltautuessa sävelkielessään vähän epätyypillisempiin melodiankuljetusratkaisuihin. Myös hienosti toteutettujen stemmojen käytön perusteltavuus paranee matkan varrella. Kappaletasolla nimikappale Black Moon ja blues-balladi Through Ice and Snow vievät mielleyhtymät jonnekin Whitesnaken suuntaan, joskin jälkimmäinen muistuttaa aavistuksen liikaakin valkokäärmeiden omaa, alun perin Bobby ”Blue” Blandin tunnetuksi tekemää Ain’t No Love In The Heart of the Cityä. Mutta eipä mitään, hienoja biisejä kumpikin. 70-lukulaisen heavyn, progen ja elokuvatematiikan ovia taas kolkutellaan varovasti You Can’t- ja Waterproof-raidoilla, jotka nekin nousevat levyn kiinnostavimpiin vetoihin. Parasta antia taitaa silti tarjoilla herkkä lopetusraita That’s The Way, jossa sellojen ja pianon vuoropuhelu onnistuu välttämään juuri sen hiuksenhienon rajanylityksen, jossa homma muuttuisi siirappiseksi. Kaunista ja uskottavaa. Hyvä Minna! Hyvä pojat!