Nikolai Blad: Asunnoista puheen ollen

Karkia Mistika

Karkia Mistika on keskittynyt lähinnä mölymusiikin ja ekstentrisen taideilmaisun julkaisemiseen. On Sokean Pisteen punkkia, Verden DIY-äänimaalausta, muutamia Jussi Lehtisalon juttuja, The Flying Luttenbachersin ja The Leo Bugarilovesin hulluutta. Tällaisten haastavien, epäsäännöllisten ja mielikuvitusta pilkkanaan pitävien tapausten rinnalla Nikolai Bladin riisuttu folk-ilmaisu tuntuu karkin syöttämiseltä lapselle.

Mutta eihän se niin ole. Vaikka Bladin ulosannissa on annoksia Pekka Strengistä Dave Lindholmiin, on päällimmäinen tunne jonkinlainen ainutlaatuisuus. Blad on jossain määrin sukua EiNo:n aikoinaan julkaisemalle täysin uniikille ja ikävän tuntemattomalle Tipi & Sylvester Stallonelle, joka taiteili nerokkaan weird-folkin ja täydellisen naurettavuuden välillä. Bladin ensi-EP Innut ja linnut julkaistiinkin sopivasti 19 vuotta sitten juuri EiNo:n toimesta.

Mutta Blad ei ole humoristi, jos ei varsinainen vakavikkokaan. Hän soittaa akustistaan vähäeleisesti, ei kuitenkaan taustoittaakseen. Kitarakuviot lienevät syntyneet ennen kappaleiden muita osia. Bladin laulussa on samanlaista hiljaisten herkkyyttä, pakotonta voimaa kuin Sami Kukalla. Asunnoista puheen ollen -levyllä kuullaan vierailijoita pietarilaisharmonisti Oleg Lipsistä Magyar Possen Pasi Salmeen. Merkittävimmät ovat kuitenkin pianolla ja erilaisilla koskettimilla operoiva Juha Kujanpää, sekä muutamalla biisillä esiintyvä, levyn äänittänyt Matti Saarinen. He ovat luoneet ympäristön, josta Blad pienin viilloin nousee keskelle.

Jonkinlainen taivaanrannan maalari Nikolai Blad ehdottomasti on. Hänen tarinansa ovat kuin unia, haaveita, vaikka ihan konkreettisia. Muistoja, joiden vähäeleisissä käänteissä on suurta draamaa kuin klassisessa venäläisessä kirjallisuudessa. Blad hyödyntää kokemuksiaan tangojen ja venäläisen musiikin parissa, tuo niistä aineksia omaan folkiinsa. Asunnoista puheen ollen onkin hyvin ei-suomalaiselta tuntuva levy, Bladin omintakeisuutta.

Nimensä mukaisesti albumi, tai laulukokoelma kuten Blad sitä itse luonnehtii, käsittelee asuntoja. Kappaleet koskettavat kuitenkin laajemmin, niin hyvän taiteen kanssa yleensä käy. Hienona esimerkkinä Majakka-Elise, jossa Pasi Salmen pahaa enteilevät koskettimet ja Bladin suora tulkinta ei kaipaa tai halua antaa lohtua. Mahtipontisuus siroutuu hauraasti juoksevaksi tahnaksi, joka on tahdonvastaisesti nieltävä. Kuten Iitun tarina, joka itkettää ja naurattaa.

Ei näitä karkkeja aikuinenkaan helposti niele, siitä kiitos.