Jontti: Yhden miehen kultti

3rd Rail

Jontin soolodebyytti Yhden miehen kultti on epäilemättä yksi kuluvan vuoden odotetuimpia kotimaisia hiphop-julkaisuja. Syy on selvä: katupojan karisma, terävä flow sekä paranoideja salaliittoteorioita, ruohonjuuritason yhteiskuntakritiikkiä ja kosteaa katuelämää tihkuvat sanoitukset tekevät Jontista erään suomalaisen hiphop-kentän kiinnostavimmista hahmoista.

Petoksen innoittamana reilu vuosikymmen sitten räppäämään aloittanut Jontti on erottunut suomalaisesta hiphop-massasta edukseen. Yhdessä Shakan kanssa räpätty Rata-äänite (2007) kuuluu niihin suomalaisiin hiphop-levyihin, joka muistetaan yhteisestä sopimuksesta kohottaa ”moderniksi klassikoksi”. Jodarokin kanssa tehty, hatarammin kasassa pysynyt, Uuden ajan avaruususkonto (2009) ei aiheuttanut yhtä varauksetonta hihkumista, mutta kurssikehitys on yhtä kaikki ollut nousujohteista.

Yhden miehen kultilla Jontti pääsee ensimmäistä kertaa näyttämään osaamisestaan koko paletin verran. Levy on monipuolinen niin taustojen kuin räppienkin suhteen. Jontin ulosanti on enimmäkseen tutun julistavaa, mutta suoraviivaisuudesta poiketaan muutamaan otteeseen pehmeämpään suuntaan. Tämä on tervetullut ratkaisu, sillä Jontin saarnat ovat intensiivisyydessään melko raskaita.

Ennakkoon lohkaistu videoraita Sota on sairautta oli yksi esimerkki albumin monimuotoisuudesta. Se edustaa Yhden miehen kultin rauhallisempaa puolta, ja lienee ollut monelle Jontin terävästä ulosannista pitäneelle jonkinasteinen hämmästys. The Flexatonesin tuottamien reggae-soundien kanssa Jontti kuulostaa melkein lempeältä, vaikka aihe onkin paatoksellisen vakava. Levyn keskivaiheilla kappale asettuu asemiinsa toimien hyvänä hengähdystaukona jakaen pitkäsoiton suoraviivaisempaan alkupuoliskoon ja pohdiskelevampaan loppuosaan.

Jokin kuitenkin hiertää. Yhden miehen kulttia kuunnellessa on usein hieman hankala olo, enkä osaa pitää siitä niin paljon kuin haluaisin. Syy saattaa osaksi olla taustoissa. Esimerkiksi Koti6:n tuottama Militanttifunkki 2011 ei lainkaan kuulosta niin militantilta, kuin kappaleen nimi edellyttäisi (eikä Jonttikaan ole raidalla vakuuttavimmillaan). Kukkaislasten kalmanralli on toinen valitettavan hyvä esimerkki. HulluKoiran ponneton tausta saa potentiaalisen raidan lässähtämään pannukakuksi.

Paperilla kerrassaan kutkuttavalta vaikuttanut Rytmihäiriö-yhteistyö Vapaus & totuus tuottaa sekin pettymyksen. Surmacoren suurlähettiläitä olisi voinut hyödyntää täysipainoisemminkin. Toinen Jontin metelimenneisyydestä ammentava kappale, Amorphiksen Tomi Koivusaaren kitaroita hyödyntävä Pahempii ku Palpatine, toimii kertaluokkaa paremmin.

Ilahduttavampiakin esimerkkejä onneksi riittää. OG Ikonen siivittää Jontin tutunoloisen tiukkaan riimittelyyn kappaleilla Kaikki on kujalla ja Yhden miehen kultti. Ensialkuun täyteraidalta vaikuttanut Mikkipiuha saa pidemmän päälle syvyyttä (pyytäessään mikkipiuhaa auttamaan Jontti kuulostaa suorastaan haavoittuvaiselta). Jodarokin kanssa räpätty yksisilmäisyydestä yllättävän rauhallisesti puhuva Profeetta kasvaa sekin kuuntelukertojen myötä. Levyn parhaimmistoon kuuluu myös avausraita Hovinarri on summonoitu, jonka piinaava tunnelma kuitenkin lupailee enemmän, kuin kokonaisuus lunastaa.

Yhden miehen kultissa on paljon hyvää, mutta se ei onnistu ylittämään odotusten korkealle nostamaa rimaa. Päällimmäinen tunne onkin hienoinen pettymys. Tarvitseeko Jontti rinnalleen Shakan kaltaisen tasapainottavan voiman?