Tuomas Peurakoski Ensemble: Tuomas Peurakoski Ensemble

Seitsemän Meren Levyt

Tuomas Peurakosken esikoisella mennään teksti edellä. Sen vaikutelman laulaja-lauluntekijä-folkista, Tom Waitsiltä ja etenkin kotoisilta Jarkko Martikaiselta ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Juha Lehdeltä innoituksensa hakevista kappaleista ainakin saa. Tarinankerrontaa tukemaan tuodaan sävelkieleen vaikutteita myös 70-lukulaisesta pehmoprogesta, jostain Procol Harumin ja Jethro Tullin hieman helpomman tuotannon välimaastosta. Toisinaan ollaan ihan vaan rehellisesti pop. Tuolloin biiseissä kaikuvat niin rautalanka-surf, swing-rytmiikka, kansanmusiikki kuin Egotrippikin.

Äänimaisemaa hallitsevat pehmeys, akustisesti säestävät kitarat ja Hammond-Moog-paletin koskettelu. Pehmeys soundeissa on paikoin niin hallitseva, että progeimmissa nousuissa olisi toivonut ainakin aavistuksen lisää potkua mm. koskettimille ja miksei rytmiryhmällekin. Kokonaisuuteen tulee kuitenkin lisää imua levyn puolivälistä eteenpäin. Parhaiten tasapainossa taidetaan olla keikkayleisönkin suosiota nauttivassa, kauniin hauraassa Beguinessa. Kuriositeettina todettakoon, että sinänsä vähän yllätyksettömät kitarat puhuttelevat solisitisissa osuuksissaan kuitenkin varsin pätevästi. Niin soundit kuin tyylitajukin tuntuivat löytävän paikkansa.

Lyyrinen esillepano aiheuttikin sitten enemmän pohdittavaa; Jarkko Martikainen kun tuntuu nostavan päätään vähän joka kulmassa. Toisaalta esikuvalle tehdään kunniaa jo heti avausraidassa Jarkko, joka sivumennen sanoen ei tarinallisesti kerro suinkaan Martikaisesta, mutta alluusiotasolla häneen kyllä viitataan: ”me katsoimme Jarkkoa ylöspäin / se tiesi nuorena jo / että maailmassa on virhe”. Kuitenkin siinä missä Martikainen hakee inspiraation teksteihinsä mm. Daniil Harmsin ja Roald Dahlin kaltaisilta kirjailijoilta, hakee Peurakoski omansa Martikaiselta. Optimistisesti tulkittuna liikutaan jo intertekstuaalisella tasolla, mutta käytännössä vähän jäljitelmällinen olo noista kuitenkin päällimmäisenä mieleen jää. Etenkin riimien rakentamisessa ja tekstin rytmiikassa on paljon YUP:n tulkinnasta tuttua.

Välillä riimittelyssä tehdään pieniä huteja: ”istuin tuoliinkin, niin / ja kaadoin lasiinkin”, useimmiten osutaan kuitenkin hienosti maaliin: ”kun ei ole miestä / sitä toista miestä piestä”. Hirtehisenä ja etenkin yllättäviä käänteitä sisältävänä tarinankertojana Peurakoski onnistuu sitä vastoin parhaimmillaan oikeinkin mukavasti. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä aluksi kliseiseltä juomalaululta vaikuttava Aberdeen, jonka tarinan kaari taipuu sittenkin aika yllättäviin kulmiin. Hauska, Short Cuts -episodielokuvamainen tarina on saatu kudottua myös jonkinlaiseksi moderniksi joululauluksi taittuvaan Oi Jouluyö -kappaleeseen.

Soittohommat Ensembleltä tuntuvat sujuvan. Sovitusratkaisuihin olisin paikoin toivonut aavistuksen lisääkin kulmikkuutta. Toisaalta Beguinen ohella esimerkiksi pop-veto Kalifornia toimii hienosti. Äänirekisterin käytön ja laulutekniikan osalta Peurakoskella on vielä vähän töitä tehtävänä. Tämä korostuu etenkin rauhallisesti tulkittujen kappaleiden kohdalla. Palkeitten päästessä täysin irti, homma toimiikin huomattavasti paremmin. Kokonaisuutena levystä jäi päällimmäisenä mieleen käsite ”odottava”. Kasassa on paljon potentiaalisia aineksia, jotka peräänkuuluttavat vielä aavistuksen lisää rohkeutta laskea esikuvista irti – eli hitusen lisää sitä kuuluisaa omaa ilmettä.