The Cajunga: Jericho

Wing

Vuoden 2010 debyytillään Dancing With The Boys Wayne´s Worldista nimensä napannut The Cajunga soitti irtonaista ja melodisen sielukasta hymyilevää rockia, jossa vaihdeltiin rokkipotkusta haikeisiin kaariin. Hymyävän kevytkitararockin parissa edelleen operoivan nelikon kakkosluku jatkaa samoilla aseilla, kertoen englanninkielisiä tarinoita urbanisoinnista. Loppukesästä julkaistu kahden kappaleen sinkku lupasi hyvää, eikä sen johtotähti Baby Alright onneksi jääkään levyn ainoaksi koukuttajaksi. Vaikka yhtye totesi haastattelussaan kakkoslevyn olevan edellistä synkempi, on lopputulos pohdiskelevuudestaan huolimatta lähes yhtä irtonaista kuin debyytillä. Seesteisempi avaruus tekee toki keskiarvosta mollimman, mutta todellisen uhkaava tai valitusveisaava ei The Cajunga vieläkään ole. Ja hyvä niin.

Avausraita Climbing Trees lähtee murinalla mutta askeltaa lopulta tutun avaralla ja lopulta kerrossaan heleällä kaarella. Biisin säkeistöissä soi jo se luvattu tummempi vire, mutta nelikko linkittää mustemman pohjavirtauksen kohtuu toimivasti kevyeen habitukseensa. Ihan täydellisellä tavalla puolet eivät silti toisiaan kohtaa, vaikkei sulavuudessa olekaan motkotettavaa. Ääripäistä voisi silti saada vieläkin herkullisemman kontrastin. Waiting Time palaa reippaaseen hymyyn hyvällä potkulla - tyylipuhtaana hyvän tuulen kevytrokettina, mutta hyvästä draivista huolimatta hiukan turhan moneen kertaan kuultuna. Ehkä synkemmät virtaukset ovat oikea valinta yhtyeen hakiessa soundiinsa jotain uutta jolla marinoida todellisia klassikoita, sillä vaikka Waiting Timen kaltaiset sävellykset tippuvat korvaan hyvin on niissä silti aika vähän mitään todellista ennen kuulematonta tai ihmeellistä. Avarasti kaihoisan Turn Me Homen tai Septemberin isompaan kaareen nouseva kiireetön harmonisuus on yksi toimiva ulottuvuus, Rose, After The Warin päällekäyvempi jurnutus kaipaisi enemmän sitä viimeistä koukkua.

Baby Alright on erinomainen sävellys sitä hymyilevämpää voimapop-laitaa Cajujen kattauksesta, uneliaan akustisesta reippaaseen duurisäröön kasvava Happy Again on myös mainio. Seesteisen kaihoisa Monsters onnistuu silti ehkä parhaiten yhdistämään mollin The Cajungan vahvuuksiin - ilmavuuteen, irtonaisuuteen, vahvoihin melodioihin ja harmonisuuteen. Kasvetaan ja osataan jo katsoa taaksepäin... Säröpaahtava, jälleen duurissa irrotteleva mutta svengistään huolimatta suotta hötkyilemätön Old House on juuri oikeassa paikassa Monstersin pohdiskelun perässä. Rakenteellisesti albumin parhaita biisiyhdistelmiä. Päätöksenä soivan nimiraidan mollissa sumusäröilevästä otteesta nousi aluksi mieleen Lemonatorin laajakangasslovarit, mutta kerrossaan yhtye kuulostaa taas itseltään. Kuulas trumpettisoolo on mainio lisä eteerisiin elementteihin. Levyn loppupää nostaa sen lopulta vähintään edellisen albumin tasolle, vaikka uutuudenviehätys onkin karissut.