Peggy Sue: Acrobats

Witchita

Brightonilaisduo Peggy Sue tekee kakkosalbumilla selvän pesäeron menneisyyteensä. Siinä missä kaksikon ensimmäinen albumi Fossils and Other Phantoms (2010) oli herkkä, joskin tumma, folk-levy, on PJ Harvey -yhteistyöstään tunnetun Josh Parrishin tuottama uutuus selvästi rock-musiikkia. Tummat folk-vivahteet ovat taustalla, mutta tällä kertaa Rosa Sladen ja Katy Youngin laulut on puettu kitaroiden tuottamiin ääniin. Lopputuloksena on tumma, moderni rock-levy, jossa on hitunen niin varhaista Cat Poweria, Sleater-Kinneyä kuin indie-folkiakin.

Modernimpi folk kuuluu vielä muutamalla kappaleella. Parkin Meter Bluesin suloista vokalisointia ryydittävät kellopelit ja rauhallinen askellus, ja nasevasti nimetyn Funeral Beatin tummanpuhuvaa ja hillittyä ilmaisua tukevat jouset ja epäkeskosti kilkkaavat lyömät. Yleisilme levyllä on kuitenkin kitaravetoisempi.

Peggy Suen ei kenties voi varsinaisesti kehua rokkaavan, sovitukset kun ovat sen verran kulmikkaita, eikä kovaäänisempää menoa välttämättä ylläpidetä yksittäisen kappaleenkaan puitteissa koko matkaa. Jo avausnumero Cut My Teeth ikään kuin jarruttelee. Se ei anna lasketella aivan suoraan Peggy Suen maailmaan, vaan vie kuulijaa hiljaisen fade-inin kautta hieman kiemuraisia reittejä syvemmälle. Näin on hyvä, sillä sovitusten rönsyilyt saavat mielenkiinnon pysymään yllä. Liialla kikkailulla on toki vaaransa, mutta Peggy Sue ja Parrish pitäytyvät yrittämästä liikaa.

Hitailulla ja ylenmääräisellä synkkyydellä on hintana usein turha raskassoutuisuus. Peggy Sue rikkoo kaavaa edellämainituin folk-maustein ja pirteästi etunojaisen D.U.M.B.On kaltaisin suoraviivaisemmin numeroin. Koska sävellykset ovat melko samanoloisia, ei ensikuunteluilla huomaa sovituksellisia jippoja, ja pieni puutuminen uhkaa loppua kohden. Onneksi viimeiseksi on säästetty kaksi levyn parhaimmistoon kuuluvaa kappaletta, sellovetoinen pidättely Shadows sekä rujon tunnelmallinen There Always Was. Jälkimmäisen kolmen ja puolen minuutin jälkeen toivoisi kuulevansa vielä yhden kappaleen, jossa Slade ja Young päästäisivät, minkä keuhkoistaan pystyisivät. Kun sellaista ei ole, tulee levyn loputtua painaneeksi Play-namiskaa uudelleen ja heittäydyttyä uudelleen Peggy Suen vähävaloiseen ja turhia purkauksia patoilevaan kyytiin.