Lindsey Buckingham: Seeds We Sow

Eagle

Ensimmäinen, visuaalinen huomio: Lindsey Buckingham (s. 1949) näyttää uuden levynsä kannessa hemmetin nuorekkaalta. Helvetti, Lindsey Buckingham näyttää hemmetin NUORELTA! Ja ihan aidosti, ei mitään Vesku Loirin 2000-luvun alun Shakespeare-cockerspanieli-pelleilyä. Kuvankäsittelijä tai plastiikkakirurgi ansaitsisi palkankorotuksen, tai sitten miehellä on harvinaisen terveelliset elämäntavat ja hyvät geenit. Vanhassa vertissä ei näyttäisi olevan ainuttakaan valuvikaa ja vuosirenkaitakin voisi olla 20 vähemmän kuin oikeasti.

Toinen, auditiivinen huomio: Lindsey Buckingham kuulostaa nuorekkaalta. Ei varsinaisesti äänensä puitteissa, vaan musiikkinsa. Buckinghamin taiteessa vuosimallia 2011 on jännää hypnoottista tenhoa ja tunteen paloa – tekemisen meininkiä toisin sanoen. Elämäntavoista niin ikään kielivä seikka on se, että kaverin äänen perusteella voisi yhä osoittaa hänet erheellisesti hameväen vessajonoon. Edes Robert Plant ei ole kyennyt pyristelemään äänialan madaltumista vastaan myöhemmällä iällä. Tai vaikkapa Neumann..

Levy on äänitetty ja tuotettu Buckinghamin kotona. Ainoastaan rajumpi rypistys That’s The Way Love Goes tempaisee mukaansa basistin, rumpalin ja kosketinsoittajan, muuten albumi on kirjaimellisesti soololevy. Akustispainotteisen soitannan eteenpäin katsova lämmin helkyttely ja konebiittien vaiteliasta hyväksyntää kumpuava nytkytys muodostavat albumille omalaatuisen ja kiehtovan äänimaailman. Omaehtoisuudesta kielii myös se, että Seeds We Sow on Fleetwood Mac -miehen kuudes sooloalbumi 30 vuoden sisään.

Rosoisen miellyttävyyden helminä nousevat esiin ainakin barokkipopin oppikirjan mukaisesti leijuva In Our Own Time, yksinkertaisen lumoava When She Comes Down ja vaikkapa Duran Duranin komeasti haastava voimaballadi End of Time. Pisteenä Lindseyn i:n päällä keikkuu albumin päättävä Rollari-laina She Smiled Sweetly, jonka hän tekee suvereenisti omakseen pelkällä mies ja kitara –asetelmalla.