Ozric Tentacles: Paper Monkeys

Snapper

Yli 20 albumia, useita kasettijulkaisuja, lähes 30-vuotinen ura ja yli miljoona myytyä levyä. Siinäpä vähän statistiikkaa yhtyeestä, joka ei ihan luotisuorasti sinne kaikkein turvallisimpaan keskitien viihdepalettiin taivu. Instrumentaalisti operoivaan, suitsukkeentuoksuiseen psykedeliaprogeensa sujuvasti etnoa, trip hopia, trancea, dubia, big beatia ja funkia sotkeva englantilaisryhmä, on hämmentänyt miehistönsä vuosien saatossa moneen kertaan, musiikkikeitostaan sen sijaan ei.

Rumpali Oliver Seaglea lukuun ottamatta jonkinlaiseksi Wynne’en perheyritykseksi muuntunut Ozric Tentacles toteuttaa Paper Monkeysilla jälleen kerran sitä rytmisesti ja sävellyksellisesti hypnoottisen hypomaanista, mutta ideoiltaan stagnaattiseen tilaan jäätynyttä astraalitrippiään, josta yhtye niin hyvin tunnetaan. Ed Wynnen visio siis pitää ja tämä on sekä hyvä että huono asia. Ozric Tentaclesin vahvuutena on aina ollut taidokas ja monipuolinen instrumenttien hallinta sekä kyky sovittaa ja tuottaa ideaalinsa mukaista äänimaisemaa. Kääntöpuolena lopputulos kuulostaa aina, ikuisesti ja yhä vaan ennalta-arvattavalta.

Wynnen innovatiivisuutta on silti turha kiistää. Ne elektronisen tanssimusiikin ja orientaalien sävelkulkujen maustesekoitukset, jotka määrittivät esimerkiksi kotoisen Kingston Wallimme identiteettiä ja jonka henkisiksi pikkuserkuiksi kasvoi sittemmin Hidria Spacefolkin kaltaisia ryhmittymiä, löytyivät Ozric Tentaclesilta jo yhtyeen alkutaipaleella. Silti se tosiasia, että yhtyeen pitkästä tuotantokaaresta voi satunnaislukugeneroida minkä tahansa esiintymän ja saada aina saman lopputuloksen, kertoo omaa kieltään yhteen teemaan jämähtämisestä – oli tuo teema sitten omassa sisäisessä maailmassaan kuinka varioiva tahansa. Tähän samaan lineaariseen seinätapettiin sulautuu valitettavasti myös Paper Monkeys. Tätä ei edesauta se, että näennäisen huuruisesta psykedeliastaan huolimatta, on sovituskieli pikemminkin tarkasti strukturoitua kuin tilaa-antavan orgaanista. Siksipä totutun kaavan rikkominenkaan ei ole ihan helppo juttu, jos identiteettinsä haluaa kuitenkin säilyttää.

Kun yhtyeen koko levytysura tuntuu muodostavan yhtenäisen, loputtoman avaruusmatkan, voi hommaan suhtautua idealisoivan romanttisesti ja ihailla tekijöiden pitkäjänteistä visionäärisyyttä. Itse en kuitenkaan voi välttyä vähän toisenlaiselta määrittelyltä. Se että Paper Monkeys, yhtyeen monien muiden albumien joukossa, nostaa mielikuvieni valkokankaalle näkyjä nopeasti leikatusta, merenalaisesta luontodokumentista tai vie minut nojatuolimatkalle huvipuiston planetaarioon, ohjaa luokittelevaa sieluani luomaan sellaisiakin termejä kuin galaktinen muzak ja psykotrippaileva lounge. Ei siis ihme, että Ed Wynne on Ozric Tentaclesin ohella säveltänyt musiikkia myös muinaisia sivilisaatioita käsitteleviin tv-dokumentteihin.

On Paper Monkeysillä pieniä valopilkkujakin. Etnisten ja kansanmusiikillisten vaikutteiden kirjoon on tuotu varovaisia sävyjä Afrikan mantereelta, vaikka vanhat tutut itämaiset ja arkaaisen shamanistiset elementit yhä hallitsevassa roolissa ovatkin. Mukavan sivukuriositeetin muodostaa ulkomusiikillinen tietoisuus siitä, että yhtye on kasvattanut ainakin yhden sukupolven aikuisuuteen; koskettimiston takaa kun löytyy tätä nykyä myös Edin poika Silas. Valopilkkuja tai ei, jää tämäkin albumi silti siihen samaiseen kategoriaan, jonka sisällöstä nauttisin mieluiten livekokemuksena visuaalisine elementteineen tai jonkin muun kokonaisteoksen taustana kuin itsenäisenä kuuntelukokemuksena. Niinpä kappaletason analysointikin tuntuu Paper Monkeysin kohdalla turhalta.