Teemu Viinikainen Trio: Nyt!

Prophone

Teemu Viinikainen on sessiomuusikkona tuttu monista jazz-levytyksistä. Kitaristilahjakkuus on ehtinyt soitella kymmenen vuoden ajan niin Blue Noten kuin Texicallinkin tuottamien levyjen taustalla. Viinikaisen näppäilyä kuullaan niin Vesa-Matti Loirin Skarabee-levyllä kuin viime vuonna ilmestyneellä Maria Ylipään ja Emma Salokosken Omani uni -albumilla. Triona mies on tehnyt yhteistyötä Jukka Perkon ja Severi Pyysalon kanssa.

Nyt! on kuitenkin ensimmäinen Viinikaisen varsinainen soololevy, vaikka trio-kokoonpanosta onkin kyse. Kitaristi Viinikaisen seurana soittelevat Ville Herrala bassossa ja Mika Kallio lyömäsoittimissa. Trion soundi on elävää ja kiinnostavaa, joskin sävellysten taso vaihtelee tapettijazzista huomion oikeasti vangitsevaan fiilistelyyn. Aloitusraidalla Laavu Viinikainen näppäilee taidokkaasti näkemyksiään samalla kun Kallio ja Herrala säestävät lähinnä omissa sfääreissään liikkuen, mutta samalla kokonaissoundia vahvasti tukien - rakenne toistuu lävitse albumin. Yleisen tunnelman esitellessään Laavu onkin albumin ehdotonta parhaimmistoa ja osoittaa hyvin soittajiensa lahjakkuuden.

Albumin kahdeksan kappaleen sävellykset ovat Viinikaisen omaa käsialaa, lukuun ottamatta lyhyttä Maahista joka on nimetty koko trion kirjoihin ja Toivo Kärjen klassikkoa Siks oon mä suruinen, joka albumin keskiössä on saanut ylleen varsin mietteliään sovituksen. Albumin tunnelmat vaihtuvat hiljaisesta, kokeellisesta fiilistelystä perinteisemmän kuuloiseen svengiin, joka ei allekirjoittaneen korviin kuulosta yhtä vakuuttavalta kuin rauhallisempi tahti.

Kirkkaimmaksi helmeksi kohoaa albumin nimiraita, joka alkaa lähes uhkaavissa tunnelmissa Kallion symbaalien kahistessa ja Herralan basson mutistessa hiljaa taustalla, kun kitaran ääni ikään kuin kohoaa haparoiden kaiken uhkaavan äänimaton alta, vaivihkaa mutta vakaasti. Erittäin hienoa, lähes avantgardistista näkemystä, eikä tosiaankaan keskinkertaista.

Albumin virallisesti päättävä Uusi vuosi (kappaleen jälkeen tulee vielä pariminuuttinen improvisoitu sekoilu, joka kansilehdykän tiedoista uupuu) osoittaa miksi Viinikaisen albumi ei jaksa kuitenkaan innostaa enää muutaman kuuntelukerran jälkeen. Musiikki on pahimmillaan ankealla tapaa yhdentekevää, kliseistäkin. Kolmikon otteissa saisi olla enemmän ronskiutta, vahvempaa otetta. Rauhallisuudenkaan ei tarvitsisi tarkoittaa hissuttelua ja nyhväämistä.

Kitaristi itse toivoo kansilehdessä, että kuuntelija pysähtyisi ja uppoutuisi musiikkiin - ja toivottavasti myös liikuttuisi. Valitettavasti juttu on niin, että jos saarnaaja ei onnistu koukuttamaan karismallaan kuuntelijaa puolelleen, menevät valaisevimmatkin löpinät ohitse korvien. Viinikaisella ei kitarataituruudestaan huolimatta ole sellaista omanlaistaan soundia, joka saisi kuuntelijan valpastumaan ja tuntemaan olevansa suuren (musiikillisen) tarinankertojan äärellä. Jazz-diggari ei voi sanoa liikuttuneensa, vaikka äänimattona joissain kekkereissä voisi levyä kuvitellakin käyttävänsä - ja siihenkin hommaan jazzin historiasta löytynee parempia albumeita.