Faarao Pirttikangas: Kuhmalahden Nubialaiset

Helmi levyt

Suoblues-yhtye Cosmo Jones Beat Machinen äänenä ja avaruusjazzpsykedelia-orkesteri Astro Can Caravanin riveistä tutuksi tullut Varpaisjärven shamaani Pekka Pirttikangas on männä vuosina soitellut voodoobluesia myös Pharaoh Pirttikankaan nimellä - niin yksin kuin yhtyeenä. Nyt tämä 2000-luvun tuomarinurmio pakkaa yhteen pelimannibluesia, syvää spirituaalia ja laahaavan vinoa pirullisuutta ensimmäisellä kotimaisella - niinpä yhtyeen nimikin on vaihtunut suomalaiseen muotoon Faarao Pirttikangas. Pirttikankaan narisevan laulun ja maukkaan kitarasoundin ohella paketissa soi Konsta Eskelisen viulu, jouhikko ja basso, Otto Eskelisen alttofoni, Inari Ruonamaan foni ja klarinetti, Kusti Vuorisen haitari, trumpetti, urut ja lyömät, Simo Laihosen rummut, Riitta Väisäsen(!) taustalaulut ja kirsikkana kakun päällä vielä Dassumin Penan romut, kuten asia on ilmaistu kotisivuilla ja levynkansissa. Toki muitakin instrumenttejä löytyy Dassumin tassuista ja miksaamisessakin kuuluu herran kädenjälki. Hirveän kaukana Kuhmalahden Nubialaisten soundista ei olla oltu missään niistä bändeistä missä Pirttikankaaseen on viime vuosina törmännyt. Niinpä on myös luonnollista että samoja nimiä välähtelee hiukan jokaisessa kokoonpanossa.

Soundia leimaa viipyilevä, hallitun kompasteleva rytmi, ajaton blues-sielu, shamaaninen pirunsarvi ja vaihtelevista suunnista mausteita ammentava psykedelia. Avausraita Kuka kuka sinä olet avaa ovet pirullisesti polkevalla rautalanka-bluesilla, johon torvet tuovat viimeistään sen psykedelia-karavaanin. Pirttikankaan pakettiin kuuluu aina piruileva vaaniskelu, ikään kuin tavaramerkkinä. Suomen Tom Waits? Saarnaa erämaassa on nimensä mukaisesti kamelin selässä huojumassa, Konsta Eskelisen sävellys onnistuu tarttumaan hyvin selkäpiistä. Tunnetasolla syvemmälle pääsee kuitenkin A.J.Buchanan-laina Unta se vain on, joka Arttu Tolosen suomentamana tulkitaan sen verran ajattomalla raukeudella että morjens!

Nimensä mukaisesti mudassa kynsiään tylsyttävä Se raapii maata vie touhun taas synkempään irveeseen, jossa pikkupirut kurkkivat olan takaa kuinka langetaan... Itämainen käärmeenlumous maustaa osuvasti Käärmeen seurakuntaa, Myötätuuli pysäyttää jälleen raukean valssin äärelle. Vinoklonkkaava Onkalo nostaa mieleen niin Sielun veljien kuin Tuomari Nurmion hypnoosia. Yli viisiminuuttinen Ruorimies on yksi levyn kohokohtia hilpeine torvineen ja haitarikuvioineen. Vaikka instrimentaaliseikkailu yltää aina särölaukkailuun asti, ei se menetä poikamaisesti virnistelevää rentouttaan missään vaiheessa. Hyvä trippi!

Amédé Ardoin askeltaa mukavan kiehtovalla svengillä reippaasti kohti kohtaloaan, Kristalliarkki hartailee hötkyilemättä urkuharmonilla kuorohymninä. Etiopialainen kansansävelmä Minim Alakora ei sekään suotta hötkyile vaan kasvattaa itseään pikkuhiljaa, hienovaraisilla sipauksilla Myötätuulen tapaan raukealla mutta hymyilevällä askeleella. Yli seitsenminuuttinen rauhallinen mutta etenevä valssipatsas sopii hyvin levyn loppufiilistelyksi, vaikkei siinä samanlaista ytimekkyyttä olekaan kuin levyn intensiivisemmissä hetkissä. Kymmenen minuuttia myöhemmin jatkuva piiloraita on hiukan turha bonus.