Kasabian: Velociraptor

Sony

Kasabian on hassulla tavalla tyypillinen brittiyhtye. Norminmukaisuus kuuluu oluenhuuruisessa löysäleukaisuudessa, valtavissa kuvitelmissa omista taidoista sekä muille, lähinnä kollegoille, vittuilussa. Myös siinä, että Kasabianin musiikki on aina tuntunut tällaista kansanomaisuutta älykkäämmältä, sen kuitenkaan menettämättä kykyään liikuttaa rahvaita massoja.

Brittiläinen musiikkimedia on aina rakastanut tyhjänpäiväisiä vouhottajia. Myös Kasabianin tapauksessa yhtyeen aivopierut ovat johtaneet vaikka minkälaisiin ulosteotsikoihin. Mutta vaikka Sergio Pizzorno ja Tom Meighan pitäisivät itseään nykypäivän Lennon-McCartneyna ja Arthur Leenä samassa paketissa, on ikävä todeta, ettei Kasabianista tunnu aina olevan edes täyttämään Oasiksen brittirockin kenttään jättämää reikää.

Näin ainakin neloslevy Velociraptorin perusteella. Se on ikävän hahmoton ja tylsä levy, joka kyllä alkaa erittäin lupaavasti. Let's Roll Like We Used Ton torvet ja äärettömän tyylikkäät ja likaiset kitarat ovat kuin Loven Forever Changesilta, eikä herkullisessa ja kookkaassa kertosäkeessääkään ole vikaa. Kuitenkin Kasabianille ominaiseen tapaan selvästä hitistä siirrytään pikkuhiljaa kohti jotain ihan muuta.

Yhtyeen levyt, ensimmäistä lukuunottamatta, ovat olleet heikkoja nimenomaan kokonaisuuksina. Sekä tyylilliset että laadulliset vaihtelut eivät ole pukeneet Kasabiania niin kuin esimerkiksi Primal Screamia. Soundin yleispsykedeelisyydestä ei ole ollut peittämään biisien ohuutta tai päättämättömyyttä. Kakkosbiisi Days Are Forgotten liikkuukin jo mieltäylentävästä alusta kohti perustasokasta indierockia, joka saa pysymään paikoillaan.

Christopher Karloff jätti Kasabianin vuonna 2006. Voi tuskin väittää, että sen mukana meni biisitkin, mutta vaikutus sillä oli. Ikään kuin jokin koossapitänyt voima olisi kadonnut, vaikka West Ryder Pauper Lunatic Asylumia (2009) kai ihan kypsäksi kokonaisuudeksi voikin luonnehtia. Velociraptorilla jousitettu akkarirock lalalalaa Goodbye Kiss ja elokuvallisen dramaattinen nanananaa La Fée Verte sekä myöhemmin vastaan tuleva lännenhenkinen ja näköalaton Man Of Simple Pleasures tuntuvat tyylillisesti vielä mahtuvan samalle levylle.

Irtiottoja Kasabain ei ole pelännyt koskaan, miksi nytkään. Nimibiisi on suoraviivaista electrorockia, Acid Turkish Bath (Shelter From The Storm) nimensä mukainen, yllättävänkin reippaasti Led Zeppelinin liiankin tunnistettavaa Kashmiriä mukaileva, itämaishenkinen kappale. Mutta aivan kuten esimerkiksi Kula Shakerillä, vieraat vaikutteet ovat läsnä lähinnä liiman ansiosta.

Ja edelleen: I Hear Voices yhdistelee raskasta, bassovoittoista soundia johonkin Jean Michel Jarren roskakorista tongittua syntikkakuviota, Re-Wired on veikeällä bassokuviolla silattu ylijäämä jostain esikoisen ja Empiren (2007) välimaastosta, ensisinkku Switchblade Smilesin muovi johtaa mustiin kellareihin ja tanssiin, kun taas albumin päättävä Neon Noon on rehellisintä hämypoppia koko levyllä. Se luonnollisesti yrittää vähän kurkottaa avaruuteen tai ainakin stadionin ylle.

Velociraptor ei ole huono albumi, se on vain liian aikaisin liikkeelle laitettu. Biisintekijä Pizzorno on monta kertaa todistanut osaavansa kirjoittaa tappavan tehokkaita biisejä, jopa sellaisia, jotka sopivat Meighanin laiskaan ulosantiin. Myös Kasabian on monta kertaa todistanut osaavansa tehdä nämä biisit hyvin, sovittaa ne yllätyksekkäästi ja luoda tanssikappaleita, joissa on ajatusta, tai avaruusmusiikkia, joka ottaa mukaansa. Alkaakin vahvasti näyttää siltä, että Pizzorno ja Meighan ovat nykybrittirockin Squire-Brown; kaksikko, jonka yhteisissä töissä on parhaimmillaan jotain maagista, mutta joiden syystä tai toisesta tuntuu olevan mahdotonta tehdä samaa asiaa.