Lenny Kravitz: Black And White America

Roadrunner

Voi sinua, Lenny. Ensimmäistä kertaa urallasi sinulla oli loistavan levyn avaimet käsissäsi, ehkä olit jo tyrkkäämässäkin nykkeliä paratiisin lukkopesään. Vaan päätit sitten kuitenkin käydä lukkosepänliikkeessä teettämässä erilaisen kappaleen, jolla avautui erilainen ovi. Se oli niin hilkulla. Et olisi tarvinnut kuin kovempaa itsekritiikkiä tai jonkin ulkopuolisen auktoriteetin, joka olisi uskaltanut kertoa sinulle, että levylle on menossa puolisen tusinaa laitimmaista paskaa olevaa räpellystä, mutta nämä loput 10 ovat timangia.

Vaan ei sanonut, ja tässä ollaan. Black And White America on – kuten edellisestä kappaleesta saattaa päätellä – parhaimmillaan erinomainen albumi, joka naittaa yhteen mustan musiikin perinteet rock’n’rollin, soulin ja funkin kautta nykypäivän r’n’b:iin. Ongelmana ei kuitenkaan ole vaikutteiden kirjo (okei, edes Jay-Z ja DJ Military eivät pysty pelastamaan Boongie Dropin epätoivoista hittilistoille pyristelyä, joka on huomattu jopa levy-yhtiössä eikä kappaletta julkaista singlenä) vaan päämäärätön joka suuntaan säätäminen.

Toisaalta, tämä säätäminen on ihan ymmärrettävää - onhan albumia äänitetty useamman vuoden aikana ja Kravitz ”princeilee” kitaroiden lisäksi myös pianossa, syntikassa, bassossa, rummuissa ja tuottajana. Pohjasoitoissa on siis auttanut ainoastaan äänittäjä-kitaristi Craig Ross. Levylle elintärkeän leimansa antavat puhaltimet ja jouset on taltioitu jälkikäteen.

Tyylien sekamelskasta huolimatta Black And White America on se Kravitzin funk-rock-albumi, jota suunniteltiin julkaistavaksi jo vuosituhannen alussa. Nimibiisi jo kertoo mistä on kyse, kun se johdattelee peukkubasisminsa kuljettamana Curtis Mayfieldin ja Stevie Wonderin jalanjäljille. Myös Kravitzin ikuiseen poliittiseen korrektiuteen ja peace-hippeilyyn saadaan pieni särö, kuten Dream-balladissa: You can take away my freedom but my spirit will run free/You can take away my vision that don’t mean that I can’t see.

Muuten teksteistä ei ole paljon lapsille kerrottavaa, ihan kirjaimellisestikaan (Can I go from behind? Love it!). Onneksi tuokin biisi (Come on Get It) on kuitenkin hemmetin hyvä. Perinteisemmän rokkiosaston Rock Star City Life ja Everything rullaavat kuin itsestään, Liquid Jesus-heruttelu kelpaisi Princellekin ja Sunflower kehittyy alun Pet Shop Boys –introsta yhdeksi 2000-luvun hienoimmista Wonder-tribuuteista. Hienoja hetkiä riittää, mutta turha on jossitella: tällaisenaan Black And White America on vain ihan kiva hyvän tuulen levy.