French Films: Imaginary Future

GAEA

French Filmsin surffaamaan houkutteleva post-punk soi juuri niin viileän tyylikkäästi ja paikoin tarttuvan rytmin eteenpäin potkimana kuin etukäteen osasi kuvitella. Sen pystyy varmasti kuvittelemaan sellainenkin, joka ei ole edes kuullut vuoden takaista Golden Sea -EP:tä, vaan pelkästään lukenut yhtyeen musiikkia kuvailleet tekstit. 80-luvun uuden aallon kitarapoptyyli on siis päivitetty 2000-luvulle Editorsin, The Drumsin ja lukuisten muiden tapaan. Suomessa sitä ei kukaan ole vielä tehnyt yhtä ”oikeaoppisesti” kuin French Films. Näkyvimmin yhtye poikkeaa muista genren edustajista raikkaalla valinnallaan jättää the-etuliite bändin nimestä pois.

Laulaja Johannes Leppänen ei sentään kuulosta Ian Curtisilta, vaan aika tarkkaan tämän seuraajien keskiarvolta. Tarpeen vaatiessa hän osaa revitelläkin sopivasti, muttei ole kovin vakuuttava kolkomman tunnelman luomisessa. Eheää kokonaisuutta on rakennettu hänen yhtenäisillä sanoituksillaan, joiden aiheen levyn otsikko kertoo kattavasti. Ympäröivästä hälinästä ja solmiokulttuurista irtautuminen jonnekin tunneherkkään luonnontilaan ei ole ihan höpönlöpöä, mutta on silti arvioidulle kohderyhmälle, vielä fyysisiäkin albumeita ostavalle vaihtoehtokuulijoille, hieman naiivi.

Indiediskoissa tunnelma tuskin lannistuu dj:n soittaessa This Dead Townia, Pretty In Decadencea tai Golden Seata. Tosin kukaan ei häneltä taida tulla kysymään, kuka sen juuri soineen biisin esittäjä on. Escape In The Afternoonin aikana joku voi jo koputella olkapäähän. Albumilla näistä herkuista ei nauti yhtä lailla, sillä ne on ympäröity tyhjyyttään kumisevilla hutaisuilla. Pahiten epätasaisuus häiritsee, kun laadulliset ääripäät, laahaava Living Fortress ja riemukas Escape In The Afternoon, esitetään peräkkäin. Kun aalloilta hypätään urbaaniin kaupunkimiljööseen, French Films on vielä eksyksissä.

Imaginary Future ei haiskahtaisi pettymykseltä tässä määrin ilman sen kärsimää liioiteltua hehkutusta – etenkin sitä Hesarin julmetun kriitikkoäänestystä, jossa French Films ja Siinai äänestettiin suomen lupaavimmiksi artisteiksi. Ei ole yhtyeen itsensä syy, että huomaan itsekin vertaavani sitä Rubikin viimeisimpään mestariteokseen, vaikka sopivampaa olisi asettaa se samaan viitekehykseen tämän ensimmäisten puolivalmiiden tekeleiden kanssa.

Ilman kaikkea ennakkohälinää levyllä soittaisi vain nuori ja innokas tulokas, joka on säveltänyt muutaman iskevän biisin mutta on albumimitassa vielä keskeneräinen. Tänä päivänä saattaa riittää, että saa ihmiset liikkeelle parilla kompaktilla hitillä ja sulattaa rokkipoliisit livemeiningillään. Keikkakuntoaan en ole vielä testannut, mutta ensimmäisen kriteerin bändi on jo hoitanut. Albumille olisi sopinut levyn päättävän Up The Hillin kaltaisia hitaammin kypsyviä herkkuja riemurallien sekaan lisääkin.