Orchestra Of Spheres: Nonagonic Now

Fire

Uuden-Seelannin Wellingtonista kotoisin oleva Orchestra Of Spheres viehätti ensikuuntelulla vahvasti vinosti jumittavan muovisen futuro-elektrofunkin, heimomusiikki-hypnoosin ja noiseinfernon yhdistelmällään, jossa biisejä luodaan omalaatuisilla soittimilla ja joissa mantra tuntuu olevan monessa kohtaa keskiössä. Pidemmän päälle albumi alkaa kuitenkin uuvuttaa omalaatuisista soundeistaan ja kiistämättömästä hypnoosistaan huolimatta. Turhan monen kappaleen kohdalla jäädään jumittamaan sen yhden ja saman kikan ympärille liian pitkään ja laulumantratkin jäävät välillä biisin turhimmaksi elementiksi. Parhaimmillaan biscuit tin kitaraa ja sexomouse marimbaa soittavan Baba Rossan, sähköistä carilloa taiteilevan EtonalE:n, koskettimia ja gamelania mukaan sekoittavan Mos Iocosin ja rumpusettiä paukuttavan Jemi Hemi Mandalan yhteisanti on herkullista.

Kipakan psykoottisesti paukuttava Hybercube yhdistelee mainiosti virnuilevaa videopelimaisemaa keihästanssimantroihin ja toimii hyvänä avauksena kokonaisuudelle. Vielä tässä vaiheessa monotonisuus ja pysähtyneisyys ei haittaa, sillä soitossa on mukana mukavan kepeää, lähes hilpeää svengiä. Enemmän maailmanlopun tunnelmissa junnaava There Is No No luo kevyempää puolta laulussaan, ja eleetön räp-flow sopii kolisteluun hyvin. Jykevät riffinpuolikkaat rytmittävät osia, vinosäröinen pyörre kiertää dervissinä noisepsykedeliassa. Laulumantrojen puolesta parasta antia tarjoilee Rotate, jonka pulputus-mausteet värittävät muuten hiukan puutunutta jumitusta. Pidän myös pienestä slidesäröstä millä kakkua maustetaan. Muuten meininki menee hiukan turhanaikaiseksi psy-vingutteluksi johon itse kappale tuntuu hukkuvan.

Spontaneus Symmetry nostaa peukut pelkästään reippaalla ja sulavalla vauhdinpidollaan. Siinä on mukavasti sellaista tulevaisuuden heinälato-pyörteen riehakkuutta, mikä saa kotituolinkin lähes pomppimaan. Eternal C Of Darknessissa yhtye keskittyy ihan liikaa vain olemaan omituinen, Hypersphere onnistuu kasvamaan kompastelustaan toimivasti menevyyteen. Ehkä tasapainoisinta puolta biisitarjonnasta? Tukkoisella tykittelyllä ripakasti liikkeelle lähtevä Isness onnistuu tuomaan "laulu"sanailuihin hyvän nais-mies-vuorottelun ja on levyn päällekäyvemmästä puolesta parhaimpia musiikillisia psy-pyörteitä. Rähisevän sekava noise-purskaus Toadstone on sinänsä hatunnoston arvoinen kaikessa omituisuuden tavoittelussaan, mutta mitään tenhoa siinä ei ole. Kun erikoisuuden tavoittelu hukuttaa musiikin...

Kahdesta päätöskappaleesta Boltzmann Brain palauttaa touhuun jonkinlaisen poljennon, space-kaaren sekä jumittavan mantran. Lähes yhdeksänminuuttinen Ulululul ei nimestään huolimatta miksaa Teuvo Hakkaraisen rasistisia lausuntoja vaan lähtee liikkeelle jo tutuksi tulleella säröjumitusmaalailulaukalla eikä oikein päädy minnekään, vaikka aikaa trippailuun on käyttää kolmen biisin edestä. Kuten todettua, parhaimmillaan Nonagonic Now on erittäin maukas. Toisissa kohtaa taas jähmeä ja puuduttava kuin vanhan bussin istuin.