Opeth: Heritage

Roadrunner

Meneillään olevaa aikakautta kuvaa hyvin, että eräs vuoden odotetuimmista metallilevyistä ei ole metallilevy alkuunkaan. Heritage, ruotsalaisen progedeath-suuruus Opethin kymmenes albumi, on pikemminkin 70-lukulaisen hevin ajatonta sielukkuutta henkivä progemöhkäle.

Sinänsä ei ole yllättävää, että laulajakitaristi Mikael Åkerfeldt ohjasi paattinsa juuri tähän suuntaan – osoittihan yhtye osaamistaan pehmoisan progen saralla jo Damnationilla (2003). Tähän levyjen väliset yhtymäkohdat kuitenkin tuntuvat jäävän, sillä tällä kertaa progeruuvi on väännetty todella tiukalle ja vahvistimiinkin on maltettu laittaa virrat päälle. Onko lopputulos silti enemmän tribuutin tavoin toimiva pastissi vai omin avuin pärjäävä, hehkutuksensa arvoinen luomus?

Ensimmäisenä Heritagessa nappaa huomion puoleensa todella hieno soundimaailma. Erinomaisessa tasapainossa soivat soittimet hehkuvat lämpöä ja tunnetta. Utuiseen maisemaan tekee mieli eksyä, jokaisella kuuntelukerralla paljastuu jotain uutta ja yllättävääkin. Åkerfeldtin äänessä kuuluu sisäisen viiksiprogesankarinsa vapauttaneen miehen innokkuus, puhtaan rekisterinsä ulottuvuuksiin keskittyminen tuntuisi herraa virkistäneen muutenkin. Epäilemättä Abban tunnetuksi tekemän Atlantis-studion miljöössä pääosin tapahtuneiden äänitysten vaikutus kokonaisuuden ilmeeseen on ollut positiviinen.

Opeth ei ole ennenkään nuukaillut omalaatuisten sovitusratkaisujen tai soitinvalintojen kanssa, mutta Heritagella luovan hulluuden on annettu kukkia lähes rajattomasti. Soitinarsenaalista nousevat esiin niin pystybasso, mellotron kuin erinäiset perkussiot ja huilutkin. Koskettimet ja urut nousevat usein keskiössä kielisoitintenkin ohitse, eikä ihme, olihan levyn äänittäneessä kokoonpanossa kaksi kioskinvaltiasta. Bändissä useita vuosia viihtynyt Per Wiberg jäi äänitysten loppupuolella pois ja korvaantui Joakim Svalbergilla. Kummankin panos on jokatapauksessa kuultavissa levyltä ja asetelma onkin täten jo peruspiirteiltäänkin virkistävän erilainen.

Mitä levyn tärkeimpään asiaan – eli biiseihin – tulee, on materiaali sekavuudessaankin laadukasta. Introna ja outrona toimivien kauniiden instrumentaalien (nimikkokappale sekä Marrow of the Earth) väliin mahtuu niin progesti kikkailevaa heviriffittelyä, suoraviivaisempaa paahdantaa, akustisten kielien kuljettelemaa syksyn tuoksuista tunnelmointia ja psykedeelisiä poukkoiluja siinä missä Black Sabbathin sukuista doom-riffittelyä ja liekehtiviä jazz-pierujakin.

Ensisinglenä toiminut The Devil´s Orchard tuntuu liian muotovaliolta progeheviltä oivallisista sävytteistä ja pätevistä ideoista huolimatta. I Feel the Dark tuntuu niinikään hivenen varovaiselta, Damnationin suuntaan vilkuilevalta askeleelta, kunnes suunta kääntyy paksujen synamattojen ja monumentaaliseksi nousevan kasvattelun myötä paljon syvemmäs. Suoraviivaisimmin etenevät numerot, Ronnie James Diolle omistettu Rainbow-rymistely Slither sekä nokkelin rytminvaihteluin tunnelmien välillä loikkiva The Lines in my Hand jäävät lyhykäisemmän aktiivikuuntelun jäljiltä levyn antoisimmalle laidalle.

Funk-vetoisen jamittelun mielipuolisiin otelautaraivokohtauksiin ja hiljaiseen psykedeliaan yhdistävä Nepenthe lähinnä hämmentää. Arvaamattomasti sangen seesteisistä tunnelmista elävöityvä Häxprocess säilyttää kappaleen kiihtyessäkin akustisen kitaran kannatteleman tunnelmansa silkkisenä. Famine rönsyää lähes shamanistisesta junnauksesta King Crimson-henkiseen särösekoiluun ja jälleen päin huilusoololla vahvistettuja doom-riffien myrskyjä. Folklore vie jälleen aatoksia Damnationin suuntaan, mutta kasvaa asianmukaisen eeppiseksi päätösraidaksi.

Kokonaisuutena Heritage ei vain suostu asettumaan hyppysiin tai tiivistymään yhteen tai useampaankaan kuvailevaan sanaan. Sitä tekisi mieli syyttää informaatioähkyä aiheuttavaksi, jollei sen kuunteleminen olisi niin miellyttävää ja palkitsevan tuntuista. Parhaiten levyn ristiriitaisesta, mutta hyvin kiehtovasta luonteesta pääseekin selville hitaan ja ennakkoluulottoman sulattelun myötä, ja tässä kenties piileekin albumin tärkein meriitti. Se ei taivu taustamusaksi, autoteiden melussa se hukkaa elementtejään ja kärsimätöntä se pilkkaa, mutta avoimin mielin ja keskittyneessä tilassa levyä kuulevalle tiedossa on merkillinen ja mainio reissu.