The Doors: A Collection (6 CD)

Rhino

Jim Morrisonin kieltämättä värikkäästä henkilöhistoriasta on jo kirjoitettu, julkaistu ja elokuvattu kaikki mahdollinen, mutta pääasia, eli The Doorsin musiikki, on usein jäänyt näissä tarinoissa lähinnä sivujuonteisiin. Ja jos musiikkia on ylipäätänsä käsitelty, ovat kappalevalinnat pyörineet ymmärrettävästikin tuhansia kertoja kuultujen ”lightmyfirejen” ympärillä. Todellisuudessa The Doorsin musiikki on paljon tunnetuimpia hittejä syvempää ja järjestäen yhtyeen parhaat biisit löytyvätkin pitkäsoittojen riviraitojen joukosta.

Tätä aukkoa kaventamaan on julkaistu koko Morrisonin aikaisen Doorsin tuotannon (bändihän julkaisi kaksi kuriositeetiksi laskettavaa levyä myös ilman Morrisonia) yhteen niputtava A Collection-boksi. Tai jos aivan tarkkoja ollaan, niin kaikkea materiaalia ei tähän ole mahdutettu, vaan nimenomaan nuo kuusi The Doors-studiolevyä, ilman täytteitä ja arkistoista kasaan raavittuja harjoitelmia. Ratkaisu on tehty nimenomaan keskivertokuluttajaa silmällä pitäen, joten harvinaisuuksia jahtaavat fanit voivat kiertää tämän kaukaa. Niille, jotka haluavat The Doorsiin perehtyä hieman hittejä pidemmälle, voi A Collectionia suositella varauksetta.

The Doorsin nimeä kantava debyytti (1967) on varmasti bändin tunnetuin ja myydyin levy. Jo aiemmin mainitun Light My Firen lisäksi levy sisältää bändin standardeihin laskettavat Break On Through´n ja The Endin, jotka alkuperäisestä särmikkyydestään huolimatta ovat joutuneet ajan hampaan isosti puraisemaksi jo kauan sitten. Samaa voidaan sanoa Back Door Manin ja Alabama Songin kaltaisista täsmäisku-covereista, jotka ovat vuosikymmenen saatossa muuttuneet pikemminkin Doorsin kuin alkuperäisten tekijöidensä omaisuudeksi. The Doors-levy on kieltämättä hittirikas kokonaisuus, mutta itselleni se näyttäytyy valitettavasti vain yhtyeen tylsimpänä pitkäsoittona.

Kakkoslevy Strange Daysin (1967) asetti Doorsin varsin tyypilliseen ”sophomore jinx”-tilanteeseen. Puun takaa tulleen sukseen jäljiltä piti aitoon 60-luvun tyyliin repiä markkinoille täytettä nopeasti, eikä tällöin materiaalia juurikaan ehditty valikoimaan. Linjana oli lähinnä että ”kaikki käy”, joka selittää sen että levylle päätyi mm. Morrisonin puolitoistaminuuttinen äänipainajainen (Horse Latitudes) ja ensilevyltä heivattu hempeä Moonlight Drive. Vaikka jälkimmäisen tehtävänä olikin lähinnä kostuttaa teinityttöjen pöksyt, oli kappaleeseen haettu haastavuutta kimurantin sovituksen myötä. Pientä teemallista kokonaisuutta levylle puolestaan tuovat sen kantavat kappaleet, Strange Days ja People Are Strange, joten varsinaisesta sekasikiöstä on kyse. Ristiriidat ovat usein myös mielenkiintoisia, niin nytkin. Strange Days on yksi Doors-katalogin suosikkilevyistäni.

The Doorsin kolmas ja neljäs levy (Waiting For The Sun (1968) ja The Soft Parade (1969) eivät useimpien kirjoissa nouse bändin kärkilevyjen joukkoon, mutta varsinkin ensiksi mainittu on nykyvinkkelistä katsottuna ehkä kaikkein vahvin kokonaisuus. Jos kaksi ensimmäistä - hömpältä haiskahtavaa raitaa - jätetään pois laskuista, on Waiting For The Sun niin lähellä definitiivistä Doors-levyä kuin mahdollista. Se, että mukaan mahdutettiin kaksi ennalta arvattavaa hittiä, antoi yhtyeelle mahdollisuuden täyttää loput pitkäsoitosta millä materiaalilla huvittaa – ja tätä mahdollisuutta Morrison käytti onneksemme surutta hyväkseen. Mm. Not To Touch The Earth, Summer´s Almost Gone, Wintertime Love ja Unknown Soldier antavat vihjeitä siitä linjasta, jolle Morrison halusi yhtyeen kulkevan. Waiting For The Sunin suuri valtti on myös siinä, ettei siltä löydy yhtään ylitse nousevaa hittiä. Liki samat sanat käyvät seuraavana vuonna julkaistuun The Soft Paradeen, joka yhdestä häpeätahrasta (Touch Me) on varsin käypää valuttaa tänä päivänä. Siltä puuttuu edeltäjänsä syvyys, mutta biisimateriaali on kautta linjan laadukasta.

Jim Morrisonin ja oikestaan myös The Doorsin tarina päättyi Morrison Hotel (1970)- ja LA Woman –levyihin (1971). Näillä levyillä Jim Morrison oli jo henkisesti vanha ja raihnainen mies, jonka suurimmat ambitiot suuntautuivat kauas popmusiikin kantamattomiin. The Doors kuitenkin sai loppua kohden jostain uutta virtaa toimintaansa ja levyjä (erityisesti viimeistä) leimaa tietynlainen seesteisyys. Aivan kuin Morrison olisi jo ennen kuolemaansa päättänyt että tämän tarinan loppu oli tässä. Oli enteellisyydestä mitä mieltä tahansa, ei tältä tunteelta voi Riders On The Stormin apokalyptista sadetta kuunnellessa välttyä.