Mastodon: The Hunter

Roadrunner

Mastodon pyrkii uutukaisellaan raskaan musiikin valtiomiessarjaan. Aiempien levyjensä perusteella yhtyeen jo mielellään sinne sijoittaisi, mutta menestystä ei vielä liene tarpeeksi. Sitä varten on The Hunter, aiempaa suorempi, välittömämpi ja svengaavampi Mastodon-levy.

Neljällä aiemmalla albumillaan Georgian Atlantasta tuleva yhtye on määriytynyt jonnekin sludgen ja progressiivisen metallin suuntaan. Tätä Mastodonin jyräys edelleenkin on, mutta aiempaa kompaktimmassa muodossa. Biisit ovat lyhyempiä, ne käyvät heti asiaan eikä jaarittelulle jää tilaa. Koko ajan tuntuu silti tapahtuvan paljon, eikä Mastodon myöskään tunnu tiivistymisen seurauksena menettäneen painoaan.

Avaruushaahuilun lähes kadottua tai sen muututtua enemmänkin biisiensisäiseksi vaihteluntarpeeksi – progressiivisuus on lähinnä tungettu muottiin – voi todeta Mastodonin tehneen helpoimmin lähestyttävän levynsä. Kolmeen varttiin mahtuu 13 enemmän tai vähemmän hyvin muotoiltua jytäbiisiä, jotka tarjoavat muutakin vaihtelua kuin kolme laulajaa. Raskaasti kerrostetusta äänimaailmasta huolimatta levy kuulostaa livenä soitetulta, raikkaalta ja, pidemmän päälle eli ensikuunteluiden väljyyden haihduttua, todella hyvältä.

Pieni lehmä minussa väittää kuitenkin reippaankin The Hunter-kuuntelun jälkeen itsepintaisesti, että Crack the Skye on parempi albumi. Voi ollakin, mutta myös niin erilainen, että vertaaminen on typerää. The Hunter piiskaa pahimmillaan sellaisella intensiteetillä, ettei hyvä-huono -akseli taivu tarpeeseen. Mastodon tuntuu nyt vain yksinkertaisesti tiivistetyltä versiolta siitä, mitä aiemmin yhtyeestä mielsi. Tulevan kannalta on pidettävä hyvänä merkkinä, ettei The Hunterilta löydy yhtään keskinkertaista kappaletta.