Iconcrash: Inkeroinen

Dynasty

Kolmanteen albumiinsa edennyt Iconcrash on aina henkilöitynyt vahvasti Jaani Peuhuun. Inkeroinen muuttaa tilannetta hiukan, sillä tällä kertaa albumia on ollut tekemässä koko viisihenkinen bändi. Sävellykset ja tuotanto ovat kuitenkin Peuhun käsialaa. Useassa maassa samanaikaisesti valmisteltu, melko suurilukuisen työryhmän käsissä syntynyt albumi kuulostaa kunnianhimoiselta yritykseltä valloittaa maailma.

Heti alusta suunnattomana syntetisaattori- ja rumpukonevyörynä päälle hyökyvä albumi on periaatteessa tyylipuhdasta kertosäesynapopia, mutta kauhean uuvuttavaa sellaista. Erilaisia kosketinsoitin- ja kitararaitoja tuntuu olevan päällekkäin satoja ja säksätyksestä saa jo muutaman kappaleen jälkeen tarpeekseensa. Vaikka suvantovaiheitakin on, ei synaähkyltä voi välttyä.

Raskaaksi albumin kuuntelun tekee myös sen kertosäekeskeisyys. Kappaleiden säkeistöt tuntuvat olevan vain pakkopullaa, joka täytyy leipoa ennen kertosäkeiden kermakakkuherkuttelua. On kuvaavaa, että parin viikon kuuntelun jälkeen en kansilehden lyriikoita tavatessanikaan jaksa muistaa kuin parin kappaleen säkeistömelodiat. Kertosäkeet jäävät sen sijaan kerrasta mieleen, hyvässä ja pahassa. Alkupuoliskolla hokemat ovat kiusallisen heikkoja (esim. Dangerous, Doomsday Disco), mutta huimasti paremmalta jälkipuolelta löytyy jo kiinnostavampia, mutta silti hitikkäitä melodioita. Stockholm ja Delete ovat kappaleita, joita kuuntelisi radiosta aivan mielellään.

Hidasteluosastossa parhaiten onnistuvat säkeistöltäänkin muistamisen arvoinen The Queen of Our Hearts sekä päätöskappale Sixty Seconds, joka lievittää pahinta alkulevyn aikaansaamaa turvotusta. Edes hyvä loppupuolisko ei kuitenkaan onnistu nostamaan levyä pinnalle. Iconcrashin laiva on niin täynnä tavaraa, että vahvasta kapteenista huolimatta se uppoaa väistämättä.