Manna: Shackles

Lumikki

Pidin Mannan ensimmäisestä levystä paljon. Se oli epätasainen kokonaisuus, mutta kirkkaimmat hetket, kuten Sing For You, Stars ja nimibiisi Sister olivat upeita herkkiä pop-kappaleita. Parin vuoden takainen Songs of Hope and Desire sen sijaan tuntui rock-vaikutteineen kylmältä PJ Harvey -kopioinnilta. Saamastaan suitsutuksesta huolimatta albumi kuulostaa yhä korviini kovin ontolta, aivan kuin sävellykset olisi unohdettu laittaa tyylikkään kuoren täytteeksi.

Kolmannella albumillaan Manna Mariam Jäntti on ottanut sävellysvastuun lähes täysin itselleen. Tuloksena on albumi, joka muistuttaa debyyttiä epätasaisuudessaan, mutta ei musiikillisesti. Soundillisesti Shackles on jälleen hyppy uuteen, sillä sekä maanläheinen folkpop ja rosoinen rock ovat saaneet väistyä ison ja komean kaiutetun äänimaailman tieltä. Aluksi tuntuu siltä, ettei albumi muuta tarjoakaan kuin massiivista äänivallia, mutta onneksi myös sävelmateriaali osoittautuu pääosin hienoksi.

Ensimmäisenä johtotähtenä toimii kylmät väreet nostattava avaus Lead Me, jonka kertosäkeen soinnutus ja melodia tuntuvat kovin tutuilta, mutta toimivilta. Sitä seuraava Wishing Well tuo Mannan rinnalle maailman viileimmän jätkän, Mark Laneganin, ja lopputulos vakuuttaa. Kappale on sovitettu hauskasti siten, että Mannan laulaessa säestys on rauhallisen akustinen, mutta Laneganin raastaessa äänijänteitään taustalle nousee maanista säröä, rummutusta ja ulvontaa.

Taso pysyy korkealla vielä hittipotentiaalisen World Within Youn ajan, mutta tämän jälkeinen harmillinen notkahdus syö levyn viehätystä pahasti. Shackles, Soul To Keep ja singlebiisi Battleships eivät ole huonoja kappaleita, vain hieman yhdentekeviä.

Onneksi väliin osuu levyn kohokohta Silent, jonka melodia on värisyttävän kaunis. Albumilla eri soitinten varressa operoivan Mikko Joensuun vaikutus kuuluu kertosäkeen taustalla surisevassa kitaravallissa. Jotain kappaleen viehätysvoimasta kertoo se, että neljäminuuttinen tuntuu joka kerta loppuvan liian aikaisin. Hienoon kuoro-osuuteen loppuvan kappaleen voisi vaivatta kasvattaa vielä itkettäväksi säröeepokseksi.

Albumin komeasta soundista lienee kiittäminen monissa liemissä keitettyä tuottaja Alain Johannesia. Vaikka välillä massiivisuus kääntyy itseään vastaan, tuntuu albumi kuitenkin pääosin ilmavalta. Joensuun ohella lähes kaikesta soitosta vastaava Johannes on tuonut albumille raikkaan valikoiman soittimia, joista etenkin marxofoni nousee melko suureen osaan.

Shackles ei ole vieläkään täysosuma, mutta se saattaa hyvinkin olla levy, jolla Manna lyö itsensä läpi myös ulkomailla. Ja jos turboahdettu soundi alkaa hämätä liikaa, voi aina kuunnella albumin päättävän Unilintu (A La Puerta Del Cielo) -kappaleen, jonka Manna tulkitsee herkästi suomeksi.