Signum Freud: Kuuntele

Omakustanne

Neljän pääkaupunkilaisen vuonna 2008 liikkeelle nytkähtänyt musiikkiprojekti Signum Freud luottaa mollivoittoiseen säröön, jossa yhdistyy viipyilevä melankoliatunnelmointi, rokkaava särömurina ja paikoin lähes iloinen menevyys. Omakustanteinen toimintatapa on luonut kohtuullisen viimeistellyn paketin, mutta joissain kohdin ulkopuolisen mielipiteen kuunteleminen olisi ollut hyvä asia. Vaikka pianosta ja viulusta laulun ohella vastaavan Maijun korkea ääni toisaalta sopii bändin samaan aikaan kiireettömään ja pienesti konstailemattomaan mutta myös kaarevasti maalaavaan soittoon, kääntyy vokalisointi turhan monesti kiekumisen puolelle. Joka ei pahimmillaan pysy edes samassa vireessä kappaleiden kanssa...

Mikä on sinällään melkoinen sääli, sillä nelikon biisikynässä ja toteutuksissa on parhaimmillaan hyväkkäästi ideaa. Kylmästi pianolla tummaileva vajaa pariminuuttinen nimibiisi toimii säröpurskauksineen hyvänä introna kokonaisuudelle, mutta myös soiton puolella täytyy välillä ihmetellä vireen horjuttamisen perusteluita - jotenkin se pohjimmainen syy tasapainon tahalliseen(?) haastamiseen jää hämärän peittoon. Kaikista kaunein toisaalta vakuuttaa säröriffittely-menevyydellään mutta vireestä horjuminen ja kiekumiseen asti väkisin puristettu laulu ahdistavat. Pahasti. Kappaleen melodiset piirteet ja maittavat sovitukselliset ideat kuten viulu voisivat nousta arvoon arvaamattomaan, jos perusasiat olisivat paremmin hallussa. Siis oikeasti, onko kukaan ulkopuolinen kuunnellut ja rehellisesti kommentoinut kappaletta ennen sen purkittamista?

Lapsilallattelulla alkava Kevyesti onnistuu paremmin, kun ei pyrikään viemään laulua äärille ja käyttää vinohkoa säröpuolta enemmän rauhallisemmin pohdiskelevan väreen jylhänä mausteena. Vähemmän on enemmän myös Signum Freudin tapauksessa. Vaikka lopputulos on aiempaa toimivampi, ei sähkösärön riitasointuisuus silti puolusta täysin paikkaansa. Oikeassa valossa voisi olla rakenteeltaan jopa hitikäs, jos vire olisi kohdallaan. Luulen -kappaleen akustisen kitaran ja laulun yhdistelmä todistaa että ne sopivat toisilleen vain matalammilla taajuuksilla. Kuulaimmillaan ei toimi. Musta jää on levyn parhaimpia sävellyksiä, jossa sovituksetkin kaikkine taustalauluineen ja efekteineen alkavat paremmin toimia keskenään. Silti sielläkin on musta jää vain musta jään kaltaisia sanallisia muka-syvällisyyksiä ja edelleen pientä hakemista myös soundeissa.

Onhan levyllä siellä täällä ideaa, mutta aika paljon pitää vielä hioa ja treenata. Eikä se tuottaminen aina ole kirosana... Nyt lopputulos on pahimmillaan sietämätön, parhaimmillaan lupaava mutta keskeneräinen.