D´AccorD: Helike

Karisma

Jaa-a, mitenköhän tässä nyt pitäisi suunsa vääntää. Norjalaisen Daniel Maagen masinoima D’AccorD tuuttaa ilmoille sellaisen plätyn pastissiprogea, että huh, huh! Maagen tietoisena tavoitteena on ollut pyrkimys 70-lukulaisten progejättiläisten kaikinpuoliseen autenttiseen hengenheimolaisuuteen. Tämä kuuluu paitsi sävellyksissä, myös korostetun jäljiteltynä soundimaailmana, kansigrafiikan jo parodialliset piirteet saavuttavana visuaalisena ilmeenä ja yli 20 minuuttisten kappaleiden tunnusomaisena nimeämiskäytäntönä (Part I ja Part II).

Jos Helikeä nyt yrittää jotenkin kiteyttää, kuulostaa siltä kuin Foxtrot-levyn aikanainen Genesis soittaisi vuoron perään King Crimsonia, Uriah Heepiä, Van Der Graaf Generatoria ja Pink Floydia. Tämä tekee myös kappaleiden osioivasta nimeämiskäytännöstä hieman hölmön. Tuntuu, että mitään yhtenäistä musiikillis-konseptuaalista teemaa ei ole edes yritetty kappaleiden sisällä olevien variaatoiden kesken rakentaa, vaan jokainen muutaman minuutin ilmentymä esittelee kulloisenkin esikuvan tyylipiirteitä näytenumeromaisesti.

Historiansa Maage ja kumppanit kyllä tuntevat. Yhtyeellä on kyky kaivaa esikuviensa muotokielestä esiin ne olennaisimmat identiteetilliset tunnuspiirteet ja käyttää niitä oman sävellys- ja sovituskielensä komponentteina. Myös progessa keskeinen muusikkokyvykkyys on ihan pätevästi kohdillaan, vaikkei suurta solismivirtuoosiutta taajaan väläytelläkään. Parhaimmillaan myös stemmojen moniääninen harmonia toimii kuin ELOlla ja Queenillä konsanaan, tosin tässäkin vahvasti mimeettisin keinon esillepantuna.

Jos käteeni olisi isketty Helike aikaleimalla 1969, saattaisin nyt värittää keltakynällä valiojoukon tähtikarttaa. Originaliteetin täydellinen puuttuminen vetää toisaalta arvottavan klausuulin toiseen ääripäähän. Niinpä joudun vanhan kunnon Pirkko Liinamaan tapaan tyytymään kultaiseen keskiarvoon, sen hiukan paremmalle puolelle pyöristäen ja toteamaan: ”No, tää oli tällanen ihan kiva.”