Maija Moisio: Maija Moisio

Exogenic/Terra

Exogenic esittelee 21-vuotiaan lauluntekijän ja samaista nimeä kantavan orkesteri Maija Moision vakuuttavan taustajoukkion paaluttamana. Tekijänimiä löytyy aina Kauko Röyhkästä Moision esikoisvideon ohjanneeseen Johanna Vuoksenmaahan saakka. Pitämällään laululyriikkakurssilla nuoreen artistilupaukseen tutustunut Röyhkä myös toimi levyn ensiversion tuottajana, vaikka albumin lopullinen tuottajavastuu lankesikin äänittäjänä ja taustamuusikkona toimineelle Leo Melinille.

Tekijäpanostuksista johtuen – ja jopa niistä huolimatta – käy mielessä, ollaanko tässä nyt matkalla kohti uutta Jenni Vartiaista, Paula Vesalaa tai kaima Vilkkumaata. Vertailu edellä mainittuihin osoittautuu monilta kohdin turhaksi, vaikka tiettyä oikeutustakin tälle teesille löytyy. Etenkin Vilkkumaan ja PMMP:n tapa yhdistellä toimivia popmelodioita paikoin raskaaseen ja kompleksiseenkin rockpoljentoon, sävyttää vahvasti myös Moision tapaa pureutua lyriikkansa sävellys-sovituksellisiin ilmentymiin. Kuitenkin siinä, missä etenkin Vilkkumaa raaimmillaankin lyö kättä AOR:n kanssa, puskee Moisio rajuimmat purkauksensa ulos henkeäsalpaavan intensiivisesti. Paikoin ollaan jopa jossain Holen kaltaisessa nihilismissä ja polyrytmisimmillään kosiskellaan jo math rock -henkistä metallia. Seesteisemmissä vesissä taas nojaillaan uusiofolkkiin, Anna Järviseen, Mariskaan, juurevaan rock-ilmaisuun ja miksei varovasti johonkin Tori Amokseenkin.

Vaikka levyllä moni yksityiskohta onkin kohdallaan ja kappaletasolla liikutaan onnistumisspektrin valoisimmassa päässä, pistää kappaleiden tyylillisten piirteiden hajanaisuus silti aavistuksen korvaan. Ongelma ei liity niinkään siihen, että yhtenäisyyden nimissä pitäisi kangistua kahlitseviin dogmaattisiin kaavoihin, sen koomin kuin tunnelmallisen dynamiikan varioivuuden tasapäistämisvaateeseenkaan. Oikealla tavalla hyödynnetty varioivuushan juuri tekee tulkinnasta aidosti kiinnostavaa. Problemaattista on se, että kappaletasolla ollaan vähän liikaa kiinni tyylipiirteiden esikuvallisissa esteettisissä normeissa. Niinpä Pummilla toimii perehdytyskoulutuksena punkin tuotannollis-rakenteellisiin elementteihin, semiprogeileva Hopeakolikoita kaikuu Liekki-hengessä ja Helvetin nuori ahdistuu kuin tiedostavuuteen havahtunut Risto. Tosin viimeksi mainitun eduksi on sanottava, että aikamoinen ironiapläjäyskin on kaiketi ujutettuna kappaleen verbaalis-musiikilliseen tulokulmaan.

Biiseissä on paljon hyvää, soitto toimii ja äänimaisemallisesti tuotanto on ihan pätevästi kohdillaan. Rahtunen lisää persoonallisuutta suhteellisen turvallisen kuuloiseen soundimaailmaan olisi tosin saattanut tehdä terää. Sanoittajana, laulajana ja tekstiensä tulkitsijana Moisio on sitä vastoin vahvimmillaan. Tämä onkin epäilemättä piirre, johon Röyhkä nuoressa artistissa ihastui. Myös tarttuvien, päähän jäävien pop-koukkujen säveltäjänä Moisio onnistuu varsin hyvin.

Yleisvaikutelmaksi levystä jää ilmoille kysymys, olisiko monet hyvät hedelmät kannattanut heittää vielä kertaalleen tehosekoittimeen. Niitä edellä mainittua normeja olisi kenties saatu paremmin rikottua ja myös se vielä vähän piilossa oleva persoonallinen identiteettikin paremmin esille. Myös pieni lisäkarsinta biisivalintojen suhteen olisi saattanut tehdä levystä yhtenäisemmän kokonaisuuden. Sinänsä vähemmän merkityksellisenä kuriositeettina olisi myös ollut mielenkiintoista todistaa, miltä homma kuulostaa Röyhkä-myllyn jälkeen.