Steven Wilson: Grace For Drowning

K Scope

Brittiläistä 44-vuotiasta Steven Wilsonia voisi kai kutsua ihan perustellusti progressiivisen rockin työmyyräksi. Miehen projekteja ja levytyksiä laskiessa eivät taida useammankaan käden sormet riittää. Suurelle yleisölle tutuin lienee vuodesta 1987 toiminut Porcupine Tree. Yhtyeen tapa yhdistää raskaita riffejä King Crimsonin ja Pink Floydin jalanjäljissä kulkevaan klassiseen progeen on tuottanut useita onnistuneita levykokonaisuuksia. Niistä ehkä tärkeimpänä voisi mainita komean Fear Of A Blank Planetin (2007).

Steven Wilsonin järjestyksessä toinen omalla nimellä julkaistu soololevy Grace For Drowning soi emoyhtyeen tekemisiä lämpöisemmin ja pienimuotoisemmin. Tyylillisesti liikutaan kuitenkin laajalla skaalalla. Peräti 80 minuutin mittainen kokonaisuus onkin jaettu viisaasti kahdelle levylle.

Grace For Drowning sisältää toki Porcupine Treesta muistuttavia, tehokkaan täsmällisesti jauhavia riffejä, mutta kiinnostavimmat hetket Wilson on kasannut aivan muista aineksista. Sanaton, kauniin pianosoinnuttelun ympärille rakentuva nimikappale on yksinkertaisen vangitseva alkusoitto. No Part Of Me lähtee liikkeelle hypnoottisena, etäisesti Thom Yorken Eraser -soolon materiaalia muistuttavana elektronisena tunnelmointina, mutta päättyykin kutkuttavan äkkiväärään kitarasooloon. Remainder Of The Black Dog ja Sectarian puolestaan nyökkäilevät paikoin avoimesti jazzin suuntaan. Upeiden jousien ja pianon kuljettama Postcard saattaa hyvinkin olla kaunein yksittäinen Wilsonin kirjoittama laulu.

Varsinaisia epäonnistumisia ei sulattelua vaativa kokonaisuus sisällä. Hetkittäin kuitenkin ihmetyttää Wilsonin merkillinen viehtymys muovisesti pauhaaviin syntetisaattorikuoroihin. Lisäksi yksittäisenä kummastelun aiheena voisi mainita Track Onen hartaan akustisen leijunnan äkillinen syöksy rujosti synkistelevään väliosaan. Ratkaisu ei maistu hyvällä tavalla yllättävältä, vaan tarpeettoman hankalasti hahmottuvalta päähänpistolta.

Grace For Drowning on monella tapaa palkitseva ja onnistunut teos. Suurimman osan häämöttävästä neljännestä tähdestä nakertaa kuitenkin pois Wilsonin tekemisille usein luonteenomainen soiton ja tuotantojäljen kliinisyys sekä sanoituksellisen maailman etäännyttävä lohduttomuus. Grace For Drowningin kohdalla tulee väkisinkin mieleen, että pitämällä tiukasti kiinni tyylilajille tyypillisistä tunnusmerkeistä Wilson on jäämässä oman maailmansa vangiksi. Ripaus spontaaniutta ja toiveikkuutta keitokseen jatkossa; tällöin tulokset saattaisivat olla miehen muuhun tuotantoon verrattaessa kirjaimellisesti progressiivisia, eli aidon edistyksellisiä ja uudistusmielisiä.