Karoshi Lovers: There Is No Alternative

Riemu

Haluaisin pitää Karoshi Loversista enemmän. Helsinkiläistrion konsepti hakee vertaistaan, sillä se on jopa onnistunut pusertamaan pienen kansanosan mieleen oman musiikkityylinsä nimeltä death pop. Graafinen ilme on yhtyeen kaikilla kolmella pitkäsoitolla ollut esimerkillisen linjakas. Sysimusta ja morsiuspuvun vaalea lyövät mielikuvatason ohella hienosti kättä myös orkesterin parhaissa kappaleissa, mutta nimenomaan kappaleissa, sillä edeltäjänsä tapaan There Is No Alternative on häiritsevän epäsuhtainen paketti.

Merkittävin uudistus parin vuoden takaisen Death Popin soundimaailmaan nähden kulminoituu Kid Karoshin baritonikitaraan, jonka matalan mouruamisen myötä There Is No Alternative ottaa varovaisen askeleen glam-sävyttyneen diskopallon alta kohti autotallin räkäisyyttä. Roolinsa soundin karhentamisessa lienee ollut myös tuottajaksi pestatulla Pentti Dassumilla. Valitettavasti juuri albumin bluesrockmaisimmat menopalat kyntävät syvimmällä ankeudessa. Joutavan nimikappaleen lisäksi Lost ja More Satan sykkivät eteenpäin vähin eväin, hämmentävän latteasti ja tarttumapinnatta. Pahimmillaan Karoshi Loversin vaisuus on täysin omanlaistaan hölmistyttävän ideaköyhässä automaattivaihde-go-go-junnauksessaan.

Albumin alkua dominoivan kehnouden vastapainoksi yhtye on onnistunut täyttämään B-puolen pääosin upeilla kuolopopfiilistelyillä. Uljaan What a Joken ja moniulotteisen The Future & The Pastin väliin ujutettu nopeatempoisempi Pop Pop onnistuu siinä missä aiemmin on ajettu karille ja löytää sopivan skitsahtavan tasapainon hilpeyden ja uhkaavuuden väliltä lähestyen ymmärtääkseni koko death pop -formaatin ydintä. Last Song vieläpä sinetöi kokonaisuuden kunnioitettavan paatoksellisesti, mutta muutamat täysosumat eivät peittoa albumin luvattoman suuria heikkouksia. Karoshi Loversin kolmesta pitkäsoitosta saisi koottua yhden timanttisen kymmenraitaisen, mutta yksilönä There Is No Alternative jatkaa ärsyttävän repaleisten teosten sarjaa.