Wendy McNeill: For The Wolf, A Good Meal

Raw Power

Kanadasta Ruotsiin kotiutunut folk-laulaja-lauluntekijä Wendy McNeill käväisi elokuun lopulla ensi kertaa Suomessa esiintymässä. Neidon viidennen albumin For The Wolf, A Good Meal perusteella voisi käydä toistekin, vaikka ihan laajemminkin kuin Helsingissä. Niinkin kovia verrokkeja kuin Kate Bush, Tom Waits ja Björk saatteessaan tarjoileva McNeill liikkuu albumillaan unikuvien parissa Waitsmaisella askeleella, painokkaasti pohdiskellen. Vaikka Bushin ja Björkinkin löytää naisen ilmaisusta, nousee Wendystä ensinnä mieleen yleisesti pohjoisamerikkalaiset naisfolkkarit. Multi-instrumentalisti Christoffer Lundquistin tuotanto jättää mainiosti keskiöön McNeillin kiirehtimättömän tulkinnan ja onnistuu oivallisesti luomaan orgaaneineen, marimboineen, mellotroneineen ja luonnon ääniä nauhoittamalla pitämään yllä samaan aikaan huohottavaa, haikeaa, ajatonta ja ytimekästä jännitettä. Miten lie sitten livenä onnistuvat toisintamaan jännitteen, kun haitarilla ja akustisella kitaralla varustautuneen McNeillin tukena soittavat vain kontrabasisti Andreas Nordell ja rumpali Magnus Olsson. Levyllä Olssonin sijalla rumpaloi Erik Nilsson ja Lundquistin multiarsenaalin ohella kaikkien muidenkin soittajien kohdalla instrumenttilista jatkuu...

For The Wolf, A Good Mealin tunnelma on synkeä, mutta koleudestaan ja tummuudestaan huolimatta loppujen lopuksi myös lämmin. Intensiivinen, puhelauluvauhdilla etenevään "äänitunnelmointiin" sukeltaminen suhisee ja sivelee, pehmeästi mutta tummasti kuin autiotalon rapistuneella sohvalla. Ulkoinen maailma ja aikakaudet on pitkälti suljettu musiikin ulkopuolelle. Unikuvat eivät ole synkeistä sävyistään huolimatta hikoilleen hereilleen hätkäyttäviä vaan enemmän eteerisiä leijumisia muistojen keskellä. Is this real?, kyselee Wendy itsekin Lions And Lambs -kappaleessa. Lundquistin polkuharmoni on isossa roolissa luomassa ajattomuuden tunnelmaa. McNeillin akustisen kitaran otteenvaihdot kuuluvat selvästi, rumpuja ei missään vaiheessa lyödä vaan niitä kilkutellaan ja kolkutellaan ja pystybassokin kumisee harvinaisen pehmeästi.

Puolen minuutin aallot lyö rantaan ja ukkonen jyrisee -intron jälkeen Our Timen haikean kuulas harmoni ja heleät näppäilyt käynnistävät timburtonmaisen maiseman vinosti mutta pehmeästi. McNeillin tulkinta vangitsee saman tein ja sävellyksessäkin on mukavan kiireettömän kohtalokas imu. Animal lisää vauhtia muttei kadota vinoaskeltavaa intensiteettiä, Flick Of The Wrist jumittaa lyhyesti mutta haikean kauniisti ja Picking Up Piecesin keinunta onnistuu vielä näitäkin paremmin sukeltamaan ytimeen. Haitarivetoinen raukea valssinpyörre Black/White nousee vielä tästäkin korkealaatuisesta biisijoukosta esiin. Samoin kuiskaileva kaikuisa Eddy (Why Don´t You Put Your Gun Down?)

Albumin uneliaan kaunis, toismaailmaisen eteerinen ja ajattoman lämmin mutta samalla melankolinen ilme on toteutettu hienosti. Huteja ei oikeastaan ole eikä jumittava tunnelmakaan missään kohtaa ala toden teolla puuduttamaan, koska intensiteetti on niin hyvin läsnä. Toki levyä ei kannata lähteä pyörittämään turhan kevyellä tuntumalla, koska kyseessä on nimenomaan kuuntelulevy. Joka tapauksessa, yksi syksyn pysäyttävimpiä!