The Zombies: Breathe Out, Breathe In

Red House

The Zombies kuuluu nykyisin niihin yhtyeisiin, joiden täytyy kertoa levynsä kannessa, että mukana todella on alkuperäisiä jäseniä. The Zombies featuring Colin Blunstone & Rod Argent kertoo yhtyeen tunteville, että mukana on ääni sekä biisintekijä. Tietysti se väärä biisintekijä, jonka takia nyky-Zombies on mahdollisimman hankalassa suunnassa suhteessa ainoaan todelliseen onnistumiseensa.

Vuonna 1961 perustettu yhtye oli melko tyypillinen aikakautensa tuote. Begin Here -debyytillä (1965) oli noin puolet omia ja puolet lainakappaleita, osin samoja r&b-standardeja, jotka löytyivät tuolloin joka toisen yhtyeen repertuaarista. The Zombies löi biiseihin kuitenkin oman leimansa Blunstonen mieleenpainuvan kaihoisalla, jopa surullisella äänellä, sekä Argentin kosketintaituruudella. Saumattomasti rockista jazziin seilannut soitto teki The Zombiesin musiikista yllätyksellistä ja piristävän vaihtelevaa.

Odessey and Oraclea (1968) pidetään yhtenä kaikkien aikojen albumeista, eikä psykedeelistä barokkipoppia liene juuri paremmin tehty. Yhtye oli jo ennen levyn valmistumista päättänyt lopettaa vähenevän suosion takia, joten albumi jäi alkuperäisen The Zombiesin ainoaksi täysin omaa materiaalia sisältäneeksi levyksi. Se rakentui Argentin ja basisti Chris Whiten kappaleista. Vaikka Argent vastasi monesta yhtyeen tunnetuimmasta biisistä (kuten esikoiselta löytyvästä She's Not Therestä), oli Odessey ennen kaikkea Whiten paraati. Tämä oli helppo kuulla myös myöhemmin, Blunstonen sooloilla ja Argentin itsensä mukaan nimetyn yhtyeen levyillä, joille White kirjoitti materiaalia.

Blunstonen soolot, etenkin One Year (1971), eivät liiemmin eronneet The Zombiesista. Argent-yhtyeen tuotokset soivat sen sijaan raskaammin, liikkuen jossain progressiivisen- ja hard rockin liepeillä. Ja tekevät sen jotenkin tympeästi, väkisin – eivät lainkaan sellaisella vapaaotteella kuin The Zombies. Siksi onkin perin ikävää, että White ei ole mukana 2000-luvun The Zombiesissa.

Tuore Breathe Out, Breathe In on yhtyeen kuudes studioalbumi, toinen tällä vuosituhannella. Kaikki kappaleet ovat Argentin käsialaa, eikä epäselväksi jää, mikä miehen soitin on. Aikuismaisen siloiteltua, kiiltoa nyanssien sijaan painottava tuotanto tuo mieleen Brian Wilsonin 90-luvun levyt. Wilsonin yhdistää Argentiin ja Blunstoneen myös se, että kaikkien tuoreimmat työt ovat vain sinänsä taidokkaita imitaatioita tekijöiden menneisyydestä.

Tuttua on myös tappavan hyvät melodiat. Moni Breathe Out, Breathe Inin raidoista jää mieleen sirklaamaan, myös Blunstonen hieman ikääntyneen, mutta tutun äänen takia. Tyylillisesti levy on hajanainen: Any Other Way fiilistelee lattaristi, nimibiisi aiheuttaa kateutta Viking Linella, Shine On Sunshine on suoraa aurinkopoppia, Play It For Real kapakkapianoinen rockpala, Show Me The Way jazzhenkinen slovari jne.

Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta Breathe Out, Breathe In on rasittavan ulkokultainen ja hengetön. Kivalta kuulostavien biisien pinnan alla ei ole oikein mitään, mikä vakuuttaisi, että vain The Zombies olisi voinut tehdä tämän levyn. Siksi kai ne nimetkin oli laitettava kanteen, erottamaan levy edes jotenkin seuraavasta.