ShamRain: Isolation

Spinefarm

Tätä kirjoittaessani rankkasade vihmoo betonierämaan katuja. On alkusyksy ja kaupunki itkee kuolemaansa harmaantuvan taivaan alla. Näistä mielikuvista ei olekaan pitkä matka Isolationin melankolisesti helisevään, kevyen eteerisestikin soivaan poprock-ilmaisuun. Jonkinlaisen henkisen kielekkeen reunalla killutaan tällä Shamrainin tuoreimman albumin raidastolla, vaikkei nyt ihan ranteita auki viilletäkään. Musiikillisesti nämä allekirjoittaneen kioskikirjalliset kielikuvat ilmentyvät alkuaikojen goottilaisina sävyinä, David Lynch -tyylisenä kauneuden alla vellovana epämääräisenä synkkyytenä ja uuden aallon agonistisena välinpitämättömyytenä.

Shamrain lukee itsensä mm. The Curen ja Radioheadin hengenheimolaisiin ja etenkin edellinen sen musiikissa myös kuuluu. Laulumelodiat muistuttavat yllättävän usein myös alkuaikojen Kemopetrolia. Bändin yleissoundi on kuitenkin – huonoa termiä käyttääkseni – indiempi, ainakin, jos sitä vertaa Kemopetrolin lähes matemaattisen strukturoituun ilmaisutapaan. Uutta aaltoa ja gotiikkaa unohtamatta, kaikuu soitossa paikoin myös War- ja The Unforgettable Fire -levyjen aikainen U2, johon parhaimmillaan sekoittuu aimo annos Placeboa.

Yhtyeenä Shamrain on jo kokenut kettu ja tietää, miten esillepanoa rakennetaan. Se osaa luoda tulkinnallis-tuotannollisen tyylirakenteen, jonka surumielinen kaari pitää kuulijan otteessaan. Tulkinnassa on samanaikaisesti sopiva määrä etäännytystä ja elokuvahahmomaista subjektin itsetutkiskelua.

Silti tietty yksipuolisuus Isolationia vaivaa. Levyn puoliväliin asti paketti toimii hienosti. Nousuja ja laskuja on juuri oikeassa suhteessa ja niiden keskinäinen suhde muodostaa dramaturgisesti jännitteisen harmonian. Jostain syystä osa tästä jännitteestä kuitenkin katoaa, kun kappalemäärä etenee iltaruskon puolelle. Eivät biisit sinänsä huonone, mutta jollain tavalla mielen perukoille jää kaivelemaan, kuulinkohan tämän jo. Tarkasti rakennetulla konseptialbumilla tällainen ratkaisu voisi toimiakin. Tällaisella sinänsä teemallisesti yhtenäisellä, mutta selkeästi itsenäisistä kappaleista muodostuvalla kokonaisuudella, jättää loppupuoli kuitenkin hieman vaisun muistijäljen.

Soitannollis-soundillisilta osa-alueiltaaan Isolation on kyllä kelpo levy. Etenkin On Volcano -yhteyksistään tuttu Minna Sihvonen on hyvä laulaja, jonka ääni on samanaikaisesti karismaattinen, kaunis ja tyyliin sopivalla tavalla etäännyttävä. Myös syna-ratkaisuja kuuntelee mielikseen, eikä muussakaan soitossa todellakaan mitään vikaa ole. Jos Isolation olisikin tullut vastaan yhtyeen esikoisena, olisi tähtikarttakin saattanut kääntyä kirkkaammaksi.